Kävi niin, että syksy saapui.
Jälleen kerran se saapui.
Syksyn myötä saapui myös arki.
Kouluineen kaikkineen saapui arki, pisti pisteen vapaapäiville ja velttoudelle.
Saapuivat myös syysanimet, veivät viimeisetkin rippeet vapaa-ajasta.
Bye Bye, luppoaika.
Syyskausi vaikuttaa monella tapaa mielenkiintoiselta. Hirmuinen määrä viihdyttäviä sarjoja, jonka lisäksi myös kauden rakenne on jännää katsottavaa. Pääpaino tuntuu menevän ns. tyttöjen sarjoille: lähinnä nyt lukuisiin sohjosarjoihin ja siihen siniseen chuuni-fujoshipanderointiin. Pyörii seassa pari taikatyttösarjaakin, Precure ja Nanafa.
Syksy on siis jo tässä mielessä parasta kamaa ikinä, hyvää ihmissuhdesohjoilua ja taikatyttöilyä kun katsoo vähintäänkin mielellään.
Hyvänä kakkosena kauden jakaumassa pyörii sitten läjä synkkiä, diippejä sarjoja "aikuiseen makuun." Psycho Passit, Btoomit ja sen sellaiset. Halukkaille on siis tarjolla vaihtoehtoja kaikelle tunnepelleilylle, joka ehkä joillakin aiheuttaa epävarmaa oloa ja ahdistusta.
Uusia moe- ja otakusarjoja tuntuu alkaneen aavistuksen verran vähemmän, ainakin jos laskuihin otetaan mukaan vain hyvät moe- ja otakusarjat.
Ruudussa pyörii myös sata ja yksi lelusarjaa, mutta niitä nyt ei kukaan katso. Tai minä ainakaan.
Katsomislista näyttää tällä kaudella sen verran pitkältä, että taidan suosiolla jakaa postauksen kahtia. Ei tästä muuten tulisi mitään. Hashtagien kera:
Tonari no Kaibutsu-kun
Ihana katsoa taas sohjosarjaa, josta tulee lämmin fiilis sisälle ja hymy huulille. Kaibutsu-kunin tapauksessa suuri osa tästä lienee Kimi ni Todokesta tutun ohjaajan Kaburaki Hiron ansiota, herra todellakin osaa hommansa. Erityisesti laajan ilmeskaalan taitava hyödyntäminen jaksaa viihdyttää jaksosta toiseen.
Loput sarjan nerokkuudesta tulleekin sitten tiiviistä ja mahtavasta hahmokaartista. Pääkolmikkoon on saatu miellyttävän monenlaisia persoonallisuuksia, jotka pelaavat hyvin yhteen. Selviten jako näkyy koulumenestyksessä, jota sarjassa alleviivataan ahkeraan tahtiin: on raa'an työnteon ja treenin kautta menestyvä, kylmä Shizuku, väärinymmärretty nero Haru sekä suosittu, mutta yksinäinen toope Asako. Hahmoista jokainen tuntuu olevan yhtä lailla hukassa sekä itsensä, että ympärillä pyörivän maailman ja ihmisten suhteen, mitä on aina hauska seurata. Tällainen hahmokaarti alkaisi helposti elää omaa elämäänsä ihan itsestään, ja pienillä virikkeillä ruokittuna siitä saisi irti vaikka mitä. Niin komediaa kuin draamaakin.
"Team sosiaalisesti kyvyttömät"-teema sotkettuna romanttiseen komediaan on oikein herkullinen asetelma, joka tuntuu jossain määrin kimitodolta johon heitetty ripaus haganaita. Ehkä vähän ruma vertaus, haganain animesovitus kun oli mitä oli, mutta ideana tämä on oikein maukas ja toimiva.
Kolmen ensimmäisen jakson perusteella kauden parhaimmistoa, lähinnä komediapuolen ja dynaamisen hahmokaartin ansiosta. Ehkä draamapuolikin pyörähtää jossain välissä vahvemmin käyntiin. Kolmosjakso ainakin lupaili jotain sen suuntaista.
#tk_anime
Sukitte Iinayo
Sukittesta irtoaa paljon samansuuntaisia fiiliksiä, kuin Kaibutsu-kunista. Pitkälti ihan jo siitä, että molemmat ovat alkufiiliksiltään suorasukaisia romanssisohjoja kouluasetelmalla. Päähenkilötytötkin ovat molemmat eristäytyneitä ja ulospäin kylmän oloisia. Kouluarvosanat sentään on tässä jätetty pois kuvioista, ainakin näin toistaiseksi.
Sukitte on kuitenkin monessa suhteessa aivan erilainen teos. Tuntuu nimittäin, kuin tästä olisi otettu kaikki hauska pois ja tilalle olisi lyöty vakavan oloisia ihmissuhdesotkuja. Tänne se Kaibutsu-kunista unohtunut draama siis katosi!
En välttämättä ole ihan OK tämän kanssa. Toisaalta katsoisin koskettavaa ja vahvaa ihmissuhdedraamaa oikein mielelläni, mutta toisaalta taas haluaisin että päähenkilöllä olisi edes toisinaan hyvä olla. Ainakin parin ekan jakson ajan on tuntunut siltä, että Mei kokee itsensä voimattomaksi ympärillä jyllääviä voimia ja ihmisiä vastaan. Tämä tunne sitten tarttuu katsojaan siten, että päähenkilöä käy lähinnä sääliksi ja pahoittaa itsekin mielensä. Tämä on mielestäni tärkein ero Sukitten ja Kaibutsu-kunin välillä: suurin osa jälkimmäisen hauskuudesta tulee nimenomaan siitä, että sitä mukaan kun Shizuku löytää kapuloita rattaistaan, tämä siirtää niistä osan muiden rattaisiin. Kuin bossi. Mei taas tuntuu luovuttavan tilanteessa kuin tilanteessa lähes välittömästi, mennen vain virran mukana. "Valitanpas pojalle, ettei tyttöjä saa noin vain pussailla! Ai nyt se pussas lisää, oh well.." nyt esimerkiksi.
Toisaalta eihän sarjojen aina tarvitse olla hilpeän iloisia ja hauskoja, on ne negatiivisetkin tunteet kokemisen arvoisia. Viime kaudella esimerkiksi pyöri sellainen sarja kuin Natsuyuki Rendesvouz, jos kukaan muistaa. Ongelmana on lähinnä se, että tällä kaudella pyörii näitä masentavia sarjoja muutenkin ihan tarpeeksi. Hilpeää Urobuchia ja sen sellaista.
Tai mistä sitä tietää, vaikka Sukittesta parin jakson sisään kehkeytyisikin lämminhenkinen ja kiva sarja. Toivon hartaasti.
Tällä hetkellä jatkan Sukitten tuijaamista lähinnä siksi, että se tukee sisarsarjaansa Kaibutsu-kunia niin hyvin. Ei ehkä itsenäisenä teoksena yhtä vaikuttava, mutta katsoisin tämän ilman Kaibutsu-kuniakin. Vähintäänkin iki-ihanan Okazaki Ritsukon OP:n vuoksi.
#suki1174
Kamisama Hajimemashita
Ja jos puhutaan ilkeiden hahmojen suhteesta päähenkilöön, vie Mikageshan tiimi voiton. Tässä sarjassa hahmot tuntuvat tunkevan kapuloita kilpaa toistensa rattaisiin, eikä päähenkilö Nanami todellakaan ole kisassa häviöllä. Nanami saattaa jopa röllätä pahiten kaikista. Esimerkiksi tekemällä sarjan pääbishistä kettupojasta elinikäisen(?) orjansa ja muita "pieniä tempauksia."
Sarjan huumori on jokseenkin mielenkiintoista. Pääpaino on eräänlaisessa verbaalisessa ja henkisessä slapstickissä, yllättävän kovilla panoksilla pelattuna. Esimerkiksi koko orja-asetelma on moraalisesti vähintäänkin kyseenalainen. Yleisenä juonikuviona tuntuu myös olevan se, että yllättäen ilmaantuu verenhimoinen bishidemoni, joka himoitsee päähenkilön henkeä, kunnes tämän henkilökohtainen kettupoika pelastaa tilanteen. MC toruu molempia ja kaikki ovat onnellisia.
Vakavatkin tilanteet osataan siis kääntää hauskoiksi ja meneviksi, yleisemmälläkin tasolla kuin vain esittämällä hahmojen "Ai henki meinasti mennä? Haha, ei siinä mitään! Sattuuhan näitä!"-reaktioita. Lähinnä tehokeinona käytetään juuri aiemmin mainittua tasapuolisuutta ja sitä, että hahmot taistelevat vastaan. Yksipuolisesta höykytyksestä kun tulee monessa sarjassa paha mieli, vaikka tilanne olisi yritetty esittää kuinka koomisena hyvänsä.
Mikagesha on kyllä kauden positiivisin yllättäjä, joka meinasi alun perin jäädä kokonaan väliin fägin promokuvan ja turhan oloisen juonikuvauksen vuoksi. Niiden alta kuitenki paljastui riemastuttavan ilmeikäs ja menevä sohjokomedia hauskoilla hahmoilla varustettuna. Voittoa!
#mikagesha
K
<tähän chilliä pianopimputusta>
K:ssa on upeat taustat. Ei luoja, katso nyt kaikkia noita taustoja. Tuossa ylhäällä noin. Yksityiskohtaiset, kauniisti valaistut taustat. Siistin viileä sinisen lähiväriharmonia, jossa tyylikäs kontrasti valkoiseksi asti ylivalottuneiden kohtien ja pikimustien sydänvarjojen välillä. Jokaisen teräspalkin ja tiilenpään piirtämiseen on upotettu tonneittain rakkautta.
K uhkuu myös sulavaa, huoliteltua animaatiota. Yksityiskohtaisten liikekohtausten taustalla paistaa yhtä upeita taustoja, kuin sarjassa muutoinkin ja framerate paukkuu silti taivaallisissa lukemissa. Ei näitä voi edes gifuttaa, kun tiedostokoot räjähtäisivät käsistä.
K pyörittää upeiden taustojen ja liikesarjojen ohella myös tunnelmallisen rauhallista musiikkia. Pianomelodiat hivelevät korvia ja sarjan maailmaan on siten helppo uppoutua, antaa virran viedä mukanaan. 境界線Set me free.
K:n ääninäyttelijäkaarti on niin upea, että sen käytön voisi laskea erilliseksi, taustamusiikkeihin verrattavaksi musiikkilajiksi. Tästä löytyy Sawashiro Miyuki ja ainakin miljoona toinen toistaan kuumempaa miesääntä. Matalia ja vähän korkeampia ääniä löytyy kyllä riittämiin, ihan mikä omaan makuun parhaiten sopii.
K on aivan mahtava sarja. En vain vielä kolmen ensimmäisen jakson perusteella osaa sanoa, mitä se yrittää sanoa ja miksi. Mikään kun ei ole vielä edennyt oikein mihinkään, hyvä kun mitään on edes alettu käsittelemään. Kevyeen juonikaareen, joka normaalisti olisi käyty ensimmäisessä jaksossa kokonaan läpi, uhrattiin kolme kokonaista jaksoa. Poikien ruoanlaittoa ja hippaleikkejä ja sen sellaista. Ja hahmoistakin tuli tässä ajassa tutuiksi noin kaksi kappaletta ja muutama melkein tutuksi. Ensi jaksossa päästäänkin sitten takaisin kouluun valmistelemaan kulttuurijuhlaa ja hassuttelemaan hiemän lisää.
K on 13:sta jakson originaalisarja. Jos tämä haluaa vielä jostain kertoa, tullee ennen pitkää kiire.
K on silti upea. Kertoi se mistä tahansa, tai oli kertomatta mistään. ;_;
#anime_K
Näistä en pitkiä pätkiä jaksa kirjoittaa:
Aikatsu olisi muuten ihan keskiverto-jees 5-6/10, jos siinä vain ei olisi näin käsittämättömän rumaa 3D-animointia. Näyttää lähinnä siltä, kuin kyseiset kohtaukset olisi napattu suoraan alkuperäisestä pelistä. Se voi pelistä riippuen olla hyvä tai huono asia, mutta nyt ei oikein toimi. Katson silti, lähinnä koska en ole yhtään idolianimea vielä kestänyt loppuun. Ehken tätäkään, mutta se on sen ajan murhe.
Magista en näin parin jakson perusteella ole saanut muodostettua kovin vahvaa mielipidettä. Fantsushounen kun ei tarkalleen ottaen ole minulle ihan se rakkain osa-alue animessa ja mangassa, joten katson tätä jokseenkin sivusilmällä. Eiköhän tämä kuitenkin tule loppuun asti vilkaistua, kunhan ei venähdä miksikään vuoden pituiseksi rallatukseksi.
Onii-chan dakedo ai sae areba kankeinai yo ne, eli OniAi. Mistä näitä pitkänimisiä imouto-ranobesovituksia oikein tulee? Vaikka Oniaista ei näyttäisi kehkeytyvän nakaimoon verrattavaa mestariteosta, tuntuu se vähintäänkin katsomisen arvoineselta sarjalta. Vähintäänkin, koska se taitaa myös olla kauden ainoa Aito haaremisarja. On siinä myös kivoja koulupukuja ja hillittömän näköisiä hymysuita, joten pakkohan se on katsoa.
Girls und Panzer mahtuu kauden hömppäslottiin juuri sopivasti, yhdessä oniain kanssa. Näköjään tätä jaksaa jopa katsoa, toisin kuin erästä rynkkysarjaa parin kauden takaa. WWII-tankit kun tunnetusti ovat paljon kiinnostavampia kuin mitkään tylsät käsiaseet. Nyt jos vielä joku hahmoista olisi edes vähän kiinnostava.
Little Busters tulee katsottua ainakin parista syystä: 1) se on kauden ainoa VN-sovitus ja 2) Key:n teos joltain muulta studiolta kuin KyoAnilta mitä tämä on minä en edes. Parin ensimmäisen jakson perusteella en kyllä ole kovin vakuuttunut sarjasta, oikein millään osa-alueella. Suurimmalle osalle hahmoista en lämpene oikein yhtään, eikä tämä nyt mitään silmä- tai korvakarkkiakaan ole. Huumoripuolikin jää melko keskiverroksi ja mitäänsanomattomaksi. Saa nähdä kestänkö kaikki 26 jaksoa, yritän ainakin.
Hidamarin neljäs kausi on vähintään yhtä hauskan leppoisaa katsottavaa, kuin kaikki aiemmatkin kaudet. Leveät naamat tuovat kasvoilleni leveän hymyn viikko toisensa jälkeen ja jokaisen 25-minuuttisen jälkeen maailma tuntuu vähän vähemmän pahalta paikalta elää. Tätä on onni.
Hayaten uuden kauden katsominen sattuu ja tekee kipeää, lähinnä koska sen uudet hahmodesignit ovat niin käsittämättömän rumia. En kuitenkaan kehtaa dropata, koska on se yhä Hayate no Gotokua. Ei Hayate no Gotokua dropata. Ei ainakaan näin pian, vaikka näyttäisi miltä. Mutta jos muutkin osa-alueet riistäytyvät käsistä, saattaa sarja lipsahtaa katsomislistalta teille tuntemattomille.
Siinä kaikki tältä erää. Lähipäivinä kakkososa, jossa Diippejä sarjoja Aikuiseen makuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti