Kesäkausi 2012, se päätösosa

Tiivistetyt fiilikset kaudesta.

Kesä loppuu, kesän sarjat loppuu. Syyslukukausi alkaa, kaikkia syyskauden sarjoja ei vain ehdi katsoa mitenkään.
;_;
Mutta syyskaudesta lisää myöhemmin, tässä välissä on hyvä vilkaista menneisiin. Miettiä, mitä kaikkea sitä tulikaan tuijattua.

Jinrui wa Suitaishimashita

Jintai jaksoi kuin jaksoikin olla loppuun asti miellyttävä seurattava. Satiiri oli osuvuudessaan ja ennen kaikkea hauskuudessaan varsin toimivaa tavaraa. Ääriviivaton, kirkkaan pastellivärinen väritystyyli toi jossain määrin mieleen kesäisen Tsuritaman, mutta oli silti selvästi ihan oma juttunsa. Äänikaartikin oli varsin kiitettävälle tasolle kasattu.
Jokainen arkki oli mielestäni viihdyttävä, joskin välillä taso putosi ehkä askeleen verran. Ei se mitään, sillä "erittäin viihdyttävästä" alempi askel on vielä "viihdyttävä."
Lisäksi monologivetoiset teokset saavat allekirjoittaneelta lähes automaattisesti plussapisteitä. Monologit yksinkertaisesti on jo itsessään tehty voitosta. Saati sitten, jos ne on kirjoitettu näin toimivasti ja niitä puhutaan näin miellyttävällä äänellä.
Omalla listalla kauden paras, nautin todella. Totta vie. Niinkin paljon, että melkein jo harkitsen alkuperäisiin tutustumista.

Koi to Senkyo to Chocolate

Koichocoa tosiaan kauhistelin jo animesovituksen julkistuksesta asti. Ennakkoon näin ongelmana lähinnä iänikuisen VN:ien reittijako-ongelman sekä sen, ettei kyseinen tarina ollut alkuperäisessäkään kovin kummoinen. Graafinen taso oli pelin paras puoli, eikä AIC Build ole oikein omiaan sen toteuttamiseen.
Pitkän matkaa anime oli kuitenkin kiitettävän uskollinen alkuperäisteokselle, niin juonellisestikin kuin musiikin, ääninäyttelijöiden ja sen sellaisten osalta. Kerrontaratkaisu oli ymmärrettävistä syistä "palanen tältä reitiltä, toinen tuolta"-tyylinen. Monta, monta jaksoa. Lopulta sillisalaatista siirryttiin ainakin osittain originaaliin loppuratkaisuun, joka oli varsin kohtuullisesti toteutettu. Ei tätä olisi oikein fiksumminkaan voinut päättää, ei näillä jaksomäärillä. Ja tällä alkuperäisteoksella.
Mainossarja oli mainossarja. Koichoco kusi suunnilleen niin paljon kuin sen odotinkin kusevan, vieläpä samoilla osa-alueilla kuin odotin. Hyvänä puolena oli lähinnä se, että sarja kultasi peliin liittyviä muistoja varsin tehokkaasti. Nostalgialasit auttoivat, muuten olisin varmaankin dropannut alta aikayksikön.

Natsuyuki Rendezvous

Natsuyukia sanoin alkufiilistelyissä "ihanaksi, katkeraksi ja kyyniseksi romanssisufferoinniksi" ja uskoin vahvasti, että tämä toimittaa iki-ihanaa noitaminAa parhaimmillaan.
Tavallaan näin kävi, mutta tavallaan ei sitten kuitenkaan. Natsuyuki ei nimittäin toimittanut sitä ihanaa oikeastaan missään välissä, vaan keskittyi lähinnä siihen sufferointiin ja pahan mielen tuottamiseen. Kaikki alkoi ikävästä asetelmasta, sitten yhdeksään jaksoon kellään ei ollut kivaa ja lopulta hahmot päättivät edes esittää onnellisia, itkien kuitenkin hiljaa sisällään. Kai näinkin rakennettuja sarjoja saa tehdä, en näe tässä sinällään mitään väärää. Aina välillä olenkin harmitellut, että fiktiossa on yleisesti ottaen aivan liikaa onnellisia loppuja. Erityisesti liikkuvien kuvien puolella. Toisinaan on aika ns. värjätä tulevaisuus mustaksi, tunne on nimittäin yllättävän raikas.
Etenemistahtinsa puolesta Natsuyuki jaksoi puurtaa eteenpäin tasaista, varmaa tahtia. Jopa Hazukin seikkailut ihmemaassa tuntuivat sopivan tahdiltaan muuhun sarjaan. Tämän monotonisuuden voi tietenkin nähdä missä valossa haluaa, mutta itse kallistun lähinnä ±0 -kannalle. Ei ainakaan minua haitannut, vaikka itsemurhakohtaus tuntui suunnilleen samalta kuin treffit huvipuistossa. Mutta jotkut arvostavat virikkeitä ja Suuria Tunteita yli tasapainoisuuden, jotkut toisin päin. Makuasioita ja mitä lie.
Saatoin siis pitää Natsuyukista. Ei se missään vaiheessa kiva ollut eikä erityisen koskettava, mutten todellakaan kadu sen katsomista. "Ihan kiva", eikä siis haittaa vaikkei tästä oikein mitään jäisikään mieleen.

Tari Tari

Pyörikö kesällä joku tällainenkin sarja? Jos pyöri, se ei ainakaan ollut näin...noh, menevä.
Tari Tari oli lievästi sanottuna mitäänsanomaton.Tylsä vain useimmiten, mutta lähes poikkeuksetta mitäänsanomaton. Hahmot eivät oikein erottuneet edukseen, minkään isomman juonen kanssa nyt ei edes yritetty pelata, ja draamailut joko olivat tosi väljyjä tai niitä ei ollut lainkaan. Ihan kivaltahan se yleensä näytti koska P.A Works, mutta muistikuvat sarjan sisällöstä ja tapahtumista ovat jo nyt hataria. Se kertoo jo paljon.

Kokoro Connect eriytyi Tari Tarista pian alkujaksojen jälkeen, myös siellä mitäänsanomattomuuden puolella. Juoniasetelmat ja perusideat näissä nyt olivat täysin eri päistä alun pitäenkin, mutta turhuus tuntui alkuun yhdistävältä tekijältä. Näinhän ei sitten lopulta ollut. Kokoro Connect nyt jatkuu vielä jokusen jakson, mutta samapa tuo. Siinä missä Tari Tari tuntui siltä ettei se edes yritä sanoa katsojalle mitään tähdellistä, kokoroco heitti kehään ihan hyviä ideoita ja pilasi ne sählätyllä draamailulla ja rasittavilla hahmoilla. Tai lähinnä rasitti jeesusmaisen uhrautuva Taichi ja tämän ympärillä pyörivä kolmiodraama. Turhan alleviivattu hahmo ja kaikki ne kuka putoaa seuraavaksi ja mistä?? -hetket. Hyi.
Suurin anti kokorocossa olikin lähinnä se, että se tarjosi katsojalleen erinäisiä ajatusleikkejä. Ei siis niinkään se, mitä ruudulla tapahtuu vaan se, mitä voisi tapahtua jos itse joutuisit vastaaviin tilanteisiin. Tässä mielessä minua lähinnä oleva arkki oli lopun nuorentumispelleily, sillä se oli ajatusleikeistä kuumottavin.

Sengoku Collection

Senkore teki erikoisen tempun. Se löi aloitusjaksossaan kehiin geneerisen, puhkikulutetun "tyttö putoaa taivaalta ja pojan luo asumaan ja kylpyamme"-asetelman, mutta hylkäsi sen täysin eikä antanut tilalle mitään. En ole ihan varma, olisiko typerältä tuntuva juoniasetelma ollut parempi vaihtoehto kuin juonettomuus, vai ei. Ehken olisi halunnut kumpaakaan. Toki mukana pyöri se epämääräinen aarteidenkeruuhomma, mutta sekin tuntui kovin päälleliimatulta. Ero näiden aarrejaksojen ja pääjuoneen liittymättömien jaksojen välillä oli nimittäin lähinnä se, putkahtaako jakson lopussa Nobunaga nappaamaan jakson tytöltä aarteen vai ei. Hauskimpia jaksoja olivat ne, joissa Nobunaga pyöri mukana, mutta aarteista ei silti puhuttu sanaakaan. Lähdeteoksena toisaalta on mobage, joten ei tältä alun perinkään tullut odotettua pahemmin mitään. Turha mikä turha.


Ja sillä verukkeella, että koska käsittelin nämä sarjat aluksikin vain lyhyesti, teen niin nytkin.
Arcana Famiglia oli enemmän turha ja tylsä, kuin se oli huono. Ei tämän näin pitänyt mennä, nyt tuntuu lähinnä siltä että olisin heittänyt 12 jakson edestä aikaa ihan vain hukkaan. Ei jää edes muistoja typeristä juonenkäänteistä, kun niitä ei juurikaan ollut. Muistanen tämän kuitenkin ikuisesti sarjana, joka ei kertonut mistään eikä johtanut mihinkään. Huoh.
Campione! Onneksi pelasti kauden ja oli aivan hävyttömän surkea. Alkujaksojen perusteella astetta kehnompi haaremimättö, mutta tarkemmin tutkittuna epälooginen ja kaoottinen kokemus. Yllättäen tarinaan putkahtavat hahmot vielä menettelivät, mutta kun mukaan tuotiin spontaanit portaalit astraalitasoille, homma lähti ihan käsistä. Also DIVINE PROTECTION ja mitähän minä katson.
Nakaimo ylitti kaikki odotukset ja oli aivan omaa luokkaansa. Annan tälle kompleksisen 10i/10, koska ei Nakaimoa voi pisteyttää reaalisesti. Viihdyttävä se kuitenkin oli joka jaksossa, joskin omalla persoonallisella tavallaan. Ei silti enää ikinä.
Oda Nobuna no Yabou yllätti positiivisesti, muutenkin kuin "sinä parempana senkorena." Sarjasta ei edes huomannut, että gokumi oli tekijätiimissä mukana. Se siis näytti varsin kelvolliselta alusta loppuun ja hahmoista ainakin osa tuli läheisiksi sarjan aikan. Katsoisin toisenkin kauden.
Dakara boku wa, H ga dekinai MOU...baka. >\\\\\\<  Diippiä kamaa.

Jatkokaudet olivat..jatkokausia.
Yuru Yurin toinen kausi oli vähintäänkin yhtä kivaa katsottavaa kuin ensimmäinenkin, vaikka keskittyikin enemmän Sakurakoon ja Himawariin. Odotan kolmatta, tasapainotettua kautta.
Moyashimon Returns oli varsin mukava, yhtenäinen paketti. Leppoisa tahti, ei liian suurta draamailua ja mukavat hahmot. Kiva oli tätäkin sarjaa seurata pitkän tauon jälkeen.
Rinne no Lagrangen toinen puolisko päätti teoksen mielestäni varsin tyydyttävästi. Siinä missä ensimmäinen kausi jätettiin tilanteeseen, jossa ihmissuhteet oli puitu tyydyttävään pisteeseen ja juoni_hommat jätetty aukinaisiksi, totesi toinen kausi ettei juonikuviolla ole oikeastaan mitään väliä vaan pääasia on se että kaikilla on kivaa. Minulla ainakin oli.

Mikseivät kaikki mechasarjat ole tällaisia?

Lisäksi ruudussa pyöri Accel World, jonka haluaisin vain unohtaa koska jäätävää kuraa sekä Joshiraku, jota en ole vielä saanut loppuun koska subit missä? Tytöt puhuu jo liian nopeasti ja liian leikittelevästi, jotta voisin raakileitakaan tuijata

Nämä sarjat taisivat olla jo tässä. Kohti syksyä!