Alkuperäinen suunnitelmani oli, että alottaisin mahdollisimman monta uutuutta ja sitten lajittelisin tarkemmin katsomislistalle jäävät ja siltä putoavat sarjat.
"Droppailen reilulla otteella, niin riittää aika muuhunkin, eikä tarvitse mitään kuraa katsella."
Eihän se ihan nappiin mennyt, vaan tykkäsinkin useammasta sarjasta kuin oli tarkoitus ja jatkoin niitä muitakin. Käy se näinkin.
Another
Another muuttui kovasti parin ensimmäisen jakson jälkeen. Alkujaksopostauksessa fiilistelin lähinnä sitä, kuinka tapahtumien puutetta korreloidaan vetämällä ääni- ja kuvailmaisu täysin överiksi. Ja että se todellakin toimii ja on miellyttävää seurattavaa. Ei aina tarvitse tapahtua.
No, tämä asetelmahan heitettiin (odotetusti) roskakoppaan jo seuraavassa jaksossa ja asioita alkoi tapahtua.
Onneksi asioita tapahtui kuitenkin lähinnä verkkaiseen tahtiin, eikä sarjan mahtava tunnelma päässyt kärsimään liikaa. Asiat tuntuivatkin tapahtuvan enimmäkseen kaiken tunnelmoinnin ohella, vieden juonta pikku hiljaa eteenpäin.
Another onnistuikin säilyttämään oman tyylinsä aivan loppumetreille saakka ja kaikki, mikä oli ensimmäisissä jaksoissa hyvää oli hyvää lopuissakin jaksoissa. Erityistä plussaa tulee upeista äänimaisemista ja graafisesta yleisilmeestä. Silmä- ja korvahunajaa.
Jos jostain pitäisi rokottaa, rokottaisin parin viimeisen jakson toteutustavasta sekä hahmokaartin rakenteesta ja sen toimivuudesta. Tai siis: toimimattomuudesta.
Hahmoja oli yksinkertaisesti liikaa. Suurimmasta osasta ei edes ottanut oikein tolkkua pitäisikö kyseessä olla tärkeä hahmo vai ei. Toisaalta luokalla oli 20+ oppilasta, joten jokaisen iskostaminen katsojan muistiin olisi paitsi vaikeaa, myös täysin turhaa. Tilanne on kuitenkin ongelmallinen, jos päähenkilöitä tunnistaa nimeltä sen kolme kappaletta ja jossain vaiheessa sarjaa vastaan tuleekin "Tyttö A", joka oli Tärkeä Tyyppi juonen kannalta.
"Kai muistat tämän? Se oli hiljaa siellä taustalla siinä yhdessä jaksossa ja sen nimi sanottiin silloin alussa."
Huvittavana sivupiirteenä tästä seuraa kuitenkin se, että hahmojen ohuus edesauttoi mysteerin säilymistä mysteerinä loppuun asti. Pahahan se on spekuloida mitään, kun 90% ajasta ei ole perillä kenestä hahmot ylipäätänsä puhuvat.
Loppuratkaisu oli mielestäni varsin tyydyttävä. Ei nyt mitenkään erityisen mieltä avartava ja raikas, mutta looginen ja hyväksyttävä. Ja se todellakin riittää, etenkin mysteerisarjan tapauksessa.
Ano Natsu de Matteru
Kesäsarja talvikaudella fdgshgfs. Kuten Another, myös Natsumachi onnistui pitämään onnistuneesta tyylivalinnastaan kiinni alusta loppuun asti. Alussa odotin sarjalta "mahtavaa ihmissuhdedraamaa ja romanttista hömppäpömppää" ja näitä sarja myös tarjosi. Joskaan ei ihan siinä määrin, mitä olisin toivonut.
Pidin kyllä sarjasta kovastikin - sen visuaalisesta yleisilmeestä, kerrontatekniikoista, hahmokaartista ja sen sellaisesta. Harmi vain, ettei se onnistunut kurottamaan sille tunneskaalalle, mitä siltä odotin. Jotain vain jäi uupumaan, eikä sarja tältä kannalta katsottuna yksinkertaisesti yltänyt AnoHanan saati sitten Toradoran tasolle. Ehkä se johtui hahmojen liian selvistä tunteista, ehkä liiallisesta komiikasta, ehkei kummastakaan. Ehkä en vain ole ihan varma, mikä siinä ei itkettänyt.
Rinne no Lagrange
My yuri sense is tingling.
Rinne oli kauden dojikko-moesarja. Siinä ei tuntunut olevan oikein mitään tolkkua, se ei yleensä näyttänyt mitenkään erityisen hienolta, eikä se kyllä kovin hauskakaan ollut. Silti siitä välittyi rehellinen puuhaatunnelma ja tietynlainen iloisuus, minkä vuoksi sitä oli miellyttävä katsoa viikosta toiseen. Oli oikeasti todella kivaa seurata, kun hahmoilla oli keskenään kivaa. Ja yleensä näillä oli kivaa.
Ehkä toinen kausi selventää sarjan juonikuvioita jossain määrin, ehkä ei. Ei sillä kyllä ole mitään väliä, ensimmäinenkin kausi toimi varsin mainiosti ilman turhaa murehtimista suuremmista tarinakaarista. Joku intergalaktinen sota? Pyydystetään nyt nämä ankeriaat tästä ensin, sitten sovitaan riidat niin kaikilla on mukavaa. Mechailla ehtii myöhemminkin.
Tällaisia lisää, jooko?
Danshi Koukousei no Nichijou
Lukiopojat alkoi hauskana, jatkui hauskana, päättyi hauskana. Kerrontateknikesti sarja noudatti hyvin pitkälti vanhaa komedian kaavaa, eikä oikeastaan ollut mitenkään uusi ja mullistava. Muuten kuin siten, että päähenkilökaarti koostui pojista. Sketsit rakentuivat lähinnä perinteisen tilannekomiikan ja boke-tsukkomiasetelmien ympärille, jotka vain osattiin toteuttaa harvinaisen hyvin. Harvinaisen hyvin, eli suuri osa vitseistä oikeasti nauratti. Kokonaisuudessaan siis varsin toimiva ja ennen kaikkea hauska paketti, katsoisin toisenkin kaudellisen.
Ei muuten meidän lukiossa ollut läheskään tuollaista, ihme juttu. Toisaalta eipä meidän lukiossa ollut oikein poikiakaan.
Inu x Boku SS
Eipä InuBokukaan mitenkään erityisen paljoa muuttunut kauden edetessä. Sama söpön mukava sekasikiö se oli alussa, puolessavälissä ja lopussa. Positiivisena yllätyksenä sarja tarjosi Ririchiyon sisäisen_kasvun lisäksi myös muita keveitä hahmoluotauksia, lähinnä Miketsukamin taustoista ja luonteenpiirteistä ja sen sellaisesta. Joskin nämä kaikki käytiin läpi melko ohimenevän hutaisten, eikä oikeastaan mihinkään syvennetty sen tarkemmin.
Sarjassa pidin erityisesti youkai-elementtien käytöstä: alussa kerrottiin, kuinka puhdasveriset youkait etsivät saaliikseen puoliverisiä yksilöitä, minkä vuoksi asuntolan väki on alati hengenvaarassa.
No eihän niillä puhtailla youkailla mitään väliä ollut. Mitäs näitä sarjassa esiintyikään?
1) Se seinä, joka oli seinä.
2) Niitä pieniä, jotka kähmi ja oli pieniä.
3) Se yksi uhkaava, joka meinasi tehdä jotain muttei sitten osannutkaan.
Tavallaan siis elementti oli samassa asemassa kuin Ichikan avaruusolious Natsumachissa: asialla itsellään ei ollut sarjan kannalta käytännössä mitään merkitystä, vaan sillä oli pelkkä välinearvo. Seinäyoukain hyökkäyksen sijaan Ririchiyo olisi ihan yhtä hyvin voinut jäädä vahingossa lukkojen taakse komeroon ja avaruusoliouden sijaan Ichika olisi voinut olla vaikka turkulainen. Sarjat nyt vain päättivät ilmaista tematiikkansa youkai- ja avaruusaiheiden kautta. Ei se väärin ole.
Jälkiviisaana Inuboku oli leppoisan mukava, ihana ja mitäänsanomaton. Siinä on kaksi hyvää ominaisuutta ja yksi huono, eli kyllä tämän parissa viihtyi. Viimeinen jakso onnistui käärimään koko paketin pehmeään hömppäpömppäkuoreen ja kokonaisuudessaan sarja pysyi kuin pysyikin yhtenäisenä. Onttona, yhtenäisenä ja pehmeän pörröisenä.
Näiden lisäksi päättyi toki liuta muitakin sarjoja, mutta oion nyt ja kuittaan "ne loput" vain muutamalla sanalla. Kuten viimeksikin. Ensi kaudelle jatkuu minun osaltani vain Poyo sekä Recorder to Randoseru.
Area no Kishi luopui angstiteemoistaan, eikä silti näyttänyt yhtään sen paremmalta kuin aluksikaan. Eihän sellaista jaksa, kuolonuhrejakaan ei tullut enempää!
Symphogear oli ihan hauska. Kun oli juonut vähintään riittävästi ja keskittyi derppaavalle animoinnille ja kömpelöille serviceshoteille naureskeluun.
Papakiki oli tasaisen tuskaista katsottavaa alusta loppuun, joka viikko piti suuttua. Oli siinä kyllä se yksi jakso, jossa ei ollut Soraa eikä Hinaa. Jakso, joka rasitti vain vähän.
Therma Romaessa oli hyvä ja hauska idea, mutta itse sarja näytti aivan törkeän rumalta. Kai siinä oli haettu jotain "ajan kuvaston" tyyliä, mutta sekin oikeuttaisi korkeintaan sommittelun ja osan graafisista ratkaisuista. Tämä näytti lähinnä netistä poimitulta flash-animaatiolta.
BRS taas näytti ihan hyvältä ja siinä oli nättiä_symbolismia ja muuta siistiä, mutta olihan se vähän överi. Melodramaattisuus on toisinaan ihan hyvä asia, mutta tämä vaikutti lähinnä joltain "kuinka paljon angstia ja sekoavia tyttöjä saadaan mahdutettua kahdeksaan jaksoon?"-kokeilulta. Ihan liikaa, ihan liian tiiviisti.
Zero no Tsukaima F päästi turhan pitkälle venähtäneen saagan vihdoin kärsimyksistään. Ohi on 50 jaksoa. Oli se nyt ainakin kolmoskautta parempi.
Nisemonogatari oli ihan näppärän hyvä, vaikka jäikin kovasti edeltäjänsä varjoon. Olisi ehkä saanut olla vähän tapahtumarikkaampi, eikä pelkkää twisterin peluuta Nadekon kanssa. Kyllähän sitäkin toki ihan mielellään katsoo, mutta odotin tältä sarjalta vähän muuta. Tuntui, ettei tilanne edennyt oikein mihinkään sarjan lähtöpisteestä vaikka hahmot kuinka puhuivat.
Chihayafurusta tykkäsin myös, Madhouse todellakin osaa tehdä pelisarjansa oikein. Hahmot tulivat sarjan edetessä tutuiksi ja läheisiksi, pelien seuraaminen oli jännittävää ja graafinen jälki oli enimmäkseen upeaa katsottavaa. Toinen kausi, pakko saada.
Viimeisenä vielä se yksi sarja, josta niin paljon puhuttiin pitkin kautta. Ja josta muuten tulee sata miljoonaa spinoffia.
Guilty Crown.
Käytännössä siis viihdyin kauden parissa varsin mainiosti. Mikään tykkäämistäni sarjoista ei muuttunut yht'äkkiä hirveäksi kuraksi, vaan kaikki sujui kuin sujuikin ihan hyvin. Nice.
Mitä nyt Another vähän meinasi karata käsistä loppua kohden, vauhdittamalla asioita turhan paljon viimeisissä jaksoissa. Ja mitä nyt Guilty Crownille kävi, kävi jo viime kaudella.
Kevätkausi nykii kovasti hihaa, täytynee sitäkin ruveta tässä vilkuilemaan pikkuhiljaa. Mutta siitä sitten vähän myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti