Tässäpä se aiemmin luvattu kakkososa kesäfiiliksille. Ykköspätkässä höpisinkin jo aivan tarpeeksi yleisistä syistä vetkuttelulle, eivätkä nämä syyt ole siitä mihinkään muuttuneet. Sanotaan vaikka niin, että lippulaivani Murakumo on nyt lv. 66, kun se viime kirjoituksen kohdalla oli 58.
Kuten aiemmin totesin, tällä kertaa vuorossa Free!, C3-kerho ja WataMote, sekä lyhyesti muutama sananen kaudella pyörineistä jatkokausista:
Söpöjä poikia tekemässä söpöjä asioita. Jos maailma jotain tarvitsee, niin tätä.
Free! oli kaikin puolin raikas ja tervetullut tuulahdus yleiseen animetarjontaan, muutenkin kuin kyseisen kauden skaalalla tarkasteltuna. Ylipäätään söpöpoikasarjoja tehdään aivan liian vähän, mikä on jokseenkin harmillista.
Sarja saikin minut huomaamaan eräitä uusia, aiemmin piilossa olleita piirteitä omasta animeharrastuksestani. Ei, ne eivät liity seksuaaliseen suuntautumiseen.
Sarjan myötä nimittäin tajusin, miksi oikeastaan katson otomepelien animesovituksia niin paljon:
Ne ovat parhaita korvikkeita Freen kaltaisille leppoisille hengailu- ja kerhosarjoille, joissa päähahmokaarti koostuu yli-idealisoiduista lukiopojista. Sarjoille, jotka ovat käytännössä invertoituja söpötyttö-hengaus-kakunsyöntisarjoja.
Sarjoille, joita tulee keskimäärin noin 0,2 kpl per vuosi.
Samalla tietenkin tajusin, miten surkeita korvikkeita ne ovat kyseisenlaisille teoksille. Mutta minkäs teet, kun vaihtoehtoja ei ole oikeastaan lainkaan, tai ne ovat vähintäänkin köykäisiä toteutuksiltaan? Esimerkiksi muutaman ajan takaisen Kimi to Bokun droppasin melkoisen kovaa heti alkumetreillä, sen laimean ja tylsän kerrontatekniikan vuoksi. Enkä nyt muista, olisiko sen ja Freen välissä tullut joku samaan kategoriaan laskettava sarja. Danshikoukin on enemmänkin "ihan aito komediasarja", joten sitäkään ei voi oikein laskea.
Toinen, vähemmän valaiseva piirre Freessä olikin sen miellyttävä toteutus. Onnistuneen lepostelufiiliksen lisäksi sarja näytti ja kuulosti KyoAnille tuttuun tapaan upealta, mikä lisäsi katsomisnautintoa entisestään. Kirkkaan valoisat tapahtumapaikat pelasivat todella hyvin yhteen läiskyväksi ja lainehtivaksi animoidun veden kanssa. Ja jos jotain liikettä on miellyttävää katsoa, niin hyvin animoitua, liikkuvaa vettä. Siihen kun vielä yhdistää hillittömät määrät kaunista anatomiapornoa, niin tulee melkein kyynel silmäkulmaan.
Todella kaunista, panderoiduin lähes joka jaksossa.
Sarja osoittikin pitkään miettimäni hypoteesin todeksi: lukiohengaus-söpöstelysarjat toimivat yhtä hyvin tyttö- kuin poikahahmoillakin toteutettuna, kun vain on osaavaa porukkaa tekemässä. Mukavuutta ja leppoisuutta arvostavana harrastajana toivoisinkin kernaasti, että tällaisia sarjoja tulisi jatkossa hieman enemmän. Jos ei muuten, niin edes lasketulla animointitasolla. Kiitos.
Stella Jogakuin Kotouka C3-bu
Tämä on virallinen Heisa Kuukan -ilmeeni.
C3-kerho tuli, C3-kerho meni. Netissä huudelluista, säälittävän pienistä levymyynneistä päätellen sarja meni vieläpä ihan lopullisesti, eikä jatkoa varmaankaan ole tiedossa ikinä koskaan.
Oikeastaan havahduin C3-kerhon maistuvuuteen kunnolla vasta, kun kommentoin blogistikollegani 6reenin kausitekstiin. Sarjan maistuvuudesta olimme ilmeisen eri mieltä, mutta argumentit taisivat olla samoja, mutta eri suuntiin käytettyinä.
Monasti piirrettyjä katsellessa olenkin miettinyt ja tuuminut ennakko-odotusten minimoinnin, maksimoinnin sekä sarjan olemuksen keskeisiä suhteita. Tuntuu, että on aina vähän riskipeliä hypettää teoksia etukäteen ja että pitkällä tähtäimellä varmin linja on se, että odottaa kauden tarjonnalta niin vähän kuin suinkin mahdollista. Mutta ennakkohypetyksen pettymysriskiin liittyy mahdollisuus sitä vastaavaan voittoputkeen, kun kauden ennakkosuosikki onkin vielä parempi kuin sen odotti olevan. Ja onhan se tylsää elää, jos ei ikinä odota miltään mitään. Ikuinen dilemma on ikuinen.
C3-kerhon kanssa kävi omalla kohdalla varsin mukava sattuma. Etukäteen en odottanut sarjalta yhtään mitään, ja olin saanut laskettua odotukseni sitä kohtaan tasolle "siinä on joku kerho ja tyttöjä, eiköhän se ole sitä samaa tuttua."
Siksi olikin riemastuttavaa huomata, että sarja kertoikin ihan eri asioista kuin odotin sen kertovan, ja teki sen täysin eri tyylillä kuin odotin. C3-kerho ei todellakaan ollut se perus "tyttöjä koulun kerhossa X tekemässä kaikkea muuta kuin asiaa X" -sarja, vaan paljon enemmän.
Se oli melko yleismaailmallinen tarina harrastamisesta. Se oli tarina harrastamisen varjopuolista. Se oli tarina kusipäisyydestä. Sellaiseksi kasvamisesta, sellaisena elämisestä ja siitä ylipääsystä.
Ja kehtaisin väittää, ettei tällaisia sarjoja tule kovin usein.
Minusta oli hienoa, kuinka sarjan mittaan sarjan päähenkilö Yura irtautui yhä enemmän ja enemmän airsoftin hauskanpitoaspektista ja "harrasti yhä oikeammin", ainakin omalla mittarillaan mitattuna.
Hienoa oli myös se, kun Yuralle jossain vaiheessa tarjottiin hyvää syntipukkia koko ylivakavoitumisprosessille (kaikki se häslinki Rinin kanssa), mutta koko homma oli startannut varsin tehokkaasti jo ennen tätä (saarileiri ja kukkientallomiset). Kaikki siis punoutui tehokkaasti yhteen, ja tarinasta saatiin kasaan (enimmäkseen) eheä ja katselukelpoinen kokonaisuus.
Toisaalta tästä seurasi se, että siinä kohtaa kun Yura kasvoi yli överivakavasta harrastamistyylistään, sarja oli jo Valmis. Enempää tarinaa tai "tarinaa" ei tarvita missään formaatissa, ikinä milloinkaan koskaan. Tämä tarina oli tässä, ja tarina oli mielestäni ihan onnistunut ja toimiva. En olisikaan halunnut toista kautta, sillä se olisi väkisinkin ollut huonompi kuin se ensimmäinen.
「悔しくないし」, suom. "Ei edes vituta."
WataMote animoitui juuri sopivaan aikaan, mukavasti kaudesta toiseen jatkuneen betasarjaketjun (Haganai NEXT → Oregairu → WataMote) viimeiseksi lenkiksi. Ja tähän on oikein hyvä lopettaa, meno kävi sarja sarjalta elämänilottomammaksi.
Siinä missä Haganai ja Oregairu olivat saman pseudoystävättömyyskolikon kääntöpuolia, tuntui Watamote olevan eräänlainen luonteva jatke jälkimmäiseltä takaisin ensimmäiseen päin:
Haganain pointti oli ystävien tavoittelu, Oregairussa kyyninen Hikigaya halusi todistaa kuinka paljon helpompaa on olla yksin ja watamote... watamote...oli jokin sanoinkuvaamaton välimuoto näistä kahdesta. Vähän kuin Haganain Kodakaan yhdistettäisiin Hikigayan kyynisyys ja sarjasta poistettaisiin se kerho ja ne ympärillä läähättävät kerhotoverit.
Tomoko kuitenkin aina välillä yritti tavoitella suosiota, joskin teki tätä vain silloin kuin huvitti ja silloinkin yleensä melko väärillä toteutustavoilla. Mikä tietenkin näkyi yleensä tuloksissa ja loppupäätelmänä olikin useimmiten riemastuttava "ei enää ikinä."
Tuntui, että sarjan myötä löysin aivan uuden tunneskaalan sisältäni. Tai en ainakaan tiennyt, että näin montaa erilaista tunnetta voi tuntea samaan aikaan. Skaala keskittyi yleensä vieläpä eri ääripäiden fiiliksiin, pääpainoina lähinnä huvittuneisuus, epätoivo ja myötähäpeä.
Ylipäätään se, että sarja herättää edes jotain tunteita on varsin hieno saavutus, joten laaja-alaisen tunneskaalan onnistunut pyöritys joka jaksossa on herkuista harvinaisinta.
Kokonaisuudessaan varsin menevä ja erinomaisen kelvollinen teos. Hyvät ääninäyttelijävalinnat, tunnelmaan sopiva graafinen jälki ja didgeridoomusiikit pelasivat hyvin yhteen läpi koko sarjan, ja käsiteltävät tarinankaaret olivat mukavan yhtenäisiä ja eheitä kokonaisuuksia.
Sarja myös teki sen, missä hyvin harva sarja onnistuu: se sai minut ostamaan alkuperäistä mangaa.
Levymyynneistä en tiedä mitään, joten minulla ei ole minkäänlaista tietoa onko kakkoskautta edes teoriassa tulossa "joskus myöhemmin." Tarinaa en kuitenkaan halua jättää tähän pisteeseen, joten vähän pakko siirtyä mangan puolelle. Mikäs siinä.
Tähän loppuun ne luvatut jatkokausilyhärit:
Genshikenin kolmas(?) kausi oli ehkä vähän turhankin erilainen aiempiin nähden. Ensimmäiset kaksi käsittelivät selkeästi enemmän "yleistä animenörttiyttä" ja alan sivuhaaroja aina mechapienoismallien rakentelusta cosplayaamiseen ja pornodoujinshiprojekteihin, joten en oikein tykännyt dominoivasta fujoshipainotuksesta. Ehkä se sitten kuvaa nykyaikaa, ja japanilaisten yliopistojen animangakerhoissa on vain jotain ylisosiaalisia naisharrastajia ja moeotakut ovat siirtyneet koteihinsa harrastamaan. En tiedä, en ole koskaan käynyt japanilaisen yliopiston animangakerhossa.
Recorder to Randoseru Mi☆ näytti varsin rumalta kahteen aiempaan nähden, enkä ole ihan varma olivatko vitsitkin jonkin verran jäisempiä. Oli niin kiire kauhistella piirtojälkeä, etten oikein kerennyt keskittymään huumoripuoleen hirmu tarkasti. Onneksi en välittänyt aiemmistakaan kausista erityisemmin, muuten olisi saattanut harmittaa.
Siinä missä Genshiken oli lähinnä erilainen kuin halusin ja RecoRan ei koskaan erityisemmin kiinnostanutkaan, oli uusin KamiNomi (Megami-hen) suora ja rehellinen pettymys aiempiin kausiin nähden. Monen kivan oloisen hahmon reitit skipattiin suoraan, ja itse sarja oli lähinnä outoa angstaamista vanhojen hahmojen kautta. Eikä tällainen suuren skaalan vakavoituminen ja kamaluus todellakaan kuulu hauskan ihanaan kaminomiversumiin. Olihan se Chihirojuttu surullisuudessaan ihan liikuttavaa tavaraa, mutta paheksun silti syvästi tätä valittua toteutustapaa.
Hmpfh ja murr.
Railgun S pelitti jokseenkin niin hyvin kuin odotinkin, enkä odottanut sen pelittävän erityisen hyvin. Kyllähän se kevyenä välipalakatsomisena meni ja oli, ja Indexin ykköskauden parhaiden palojen muistelu oli kaikin puolin mukavaa puuhaa. Ykköskausi kun oli aikoinaan kaikin puolin oikein maittava teos, ja erityisesti kiihdyttäjäarkki tuntui menevältä ja siistiltä. Menevä ja siisti se oli nytkin.
Jatkokausien kruununjalokivi oli kuitenkin ihanaakin ihanampi Tamayura ~More Agressive~. Ja oli se kyllä muutenkin koko kauden parasta antia, näin tarkemmin ajateltuna. Ihanaa Satou Junichia, ihanaa rauhallisuutta, ihanaa ihanaa. Uusi hahmo Kanaekin oli hirmu söpö mutta-mutta-muttineen ja juupa-juupa-juineen. Harvoja sarjoja, joista katsoin joka ikisen jakson kokonaan alku- ja lopputeksteineen.
Paranin sarjan myötä ainakin 9000 valopallon verran, taas kerran. Seuraavaa pätkää innolla odotellessa.
 |
| minä vain |
Kaiken kaikkiaan katsomislistaltani katosi kauden vaihtuessa 13 tai 14 teosta, laskemistavasta riippuen. Aikatsun toinen vuosi kun tosiaan starttasi heti seuraavalla viikolla ensimmäisen päättymisen jälkeen, joten sen laskeminen päättyneisiin on jossain määrin kyseenalaista.
Listaa katsellessa sanoisinkin, että kausi oli varsin onnistunut ja mieluisa. Samaan aikaan pyöri monen monta omaan makuun sopivaa, mukavuus- ja hauskuuspainotteista teosta, ja lopuistakin sarjoista monet olivat vähintäänkin kelvollisia.
Olisikin näin jälkiviisaana katsellen ollut hirmu kivaa, jos olisin saanut katsottua ne katsomatta jääneetkin teokset samaan syssyyn ja rauhalliseen tahtiin. Kokemuksesta nimittäin tiedän, että "talteen ladatut" sarjat odottelevat yleensä ihan hyvän aikaa siellä tallessa, ennen kuin koskenkaan niihin. Ehkä vielä joskus Prisma Illyaa ja Uchouten Kazokua ja ties mitä. Ehkä ja joskus.
Noh, ehkä syyskauden kanssa menee paremmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti