 |
| Ilmeeni kun animekausi vaihtui juuri, kun minulla oli muuta elämää meneillään |
Vuosiluku vaihtui, maailma loppui ja syyskauden sarjojen tilalle tuli iso kasa talvikauden tarjontaa.
Tiedän, nyt on jo 20. päivä ja kohta 21.
Tiedän, se tarkoittaa sitä että olen kaikissa näissä asioissa vähintäänkin myöhässä.
Mutta minkäs teet, aina ei yksinkertaisesti jaksa tai huvita tai voi tehdä mitään, mitä pitäisi. Niin vain käy joskus, aina se ei edes ole minun vikani.
Tässä kuitenkin loppu- ja kokonaisuusfiilikseni edesmenneestä syyskaudesta:
(Alkupään postaukset ovat tässä ja tässä.)
Kamisama Hajimemashita
Tässä oli nimensä mukaisesti jumalainen teos. Ei ihan yllä nyt päättyneistä sarjoista parhaaksi ainakaan omalla listallani, mutta läheltä liippaa. Todella läheltä.
Kuten alkupään postauksessa ehdinkin jo todeta, oli Mikagesha hurjan paljon parempi sarja kuin olisin ikinä osannut odottaa. Jo ensimmäinen jakso tempaisi minut mukaansa rohkealla asetelmallaan, jonka jälkeen pari seuraavaa jaksoa täsmensi kuviota sulatettavampaan muotoon.
Alun kolme-neljä jaksoa sarja käytännössä looppasi samaa kuviota uudestaan ja uudestaan. Jostain ilmestyi kiero ja paha bishipoika, joka haluaa syödä Nanamin. Bishipoika sitten selätetään jollain koomisella tavalla, bishipojalle annetaan anteeksi ja kaikki ovat yhtä sadistisen onnellisia kuin ennenkin. Hauskaa ja viihdyttävää, ainakin minä olisin jaksanut seurata jo tätä koko kauden ajan.
Kiertokulku kuitenkin tyssäsi jo muutaman ensimmäisen loopin jälkeen, kun sarja päättikin keskittyä ihan muihin asioihin.
Esimerkiksi sellaiseen kauniiseen asiaan kuin rakkaus. Jos tämä sarja ei olisi missään välissä kääntynyt rakkaustarinaksi, olisivat maailmankirjat pahasti sekaisin. Näkeehän sen jo pääpojasta, siitä kettukorvaisesta Tomoesta. Ei noin äkäistä ja nättiä poikaa muuten voi sohjotarinaan laittaa!
Alun rakennetta käytettiinkin lähinnä huijaamaan tarinaan lisää hahmoja, kunnes näitä oli suunnilleen tarpeeksi ja voitiin käydä itse asiaan. Muutos koomisesta tappelemisesta herkkään romanssiin oli ehkä vähän turhankin selvä ja näkyvä, mutta koska kumpainenkin osa toimi omana kokonaisuutenaan niin hyvin, annettakoon tämä anteeksi.
Sarjan romanssipuoli oli esitetyn miljöön puitteissa varsin suoraviivainen, mutta mielestäni juuri siksi niin toimiva. Sivupoikien ja Nanamin väliset suhteet pidettiin tehokkaasti kurissa ja pääpaino saatiin lyötyä onnistuneesti Tomoen ja Nanamin välisten jännitteiden käsittelyyn. Yksinkertainen on joskus parasta, sohjosarjojenkin ihmissuhdekartat saavat toisinaan olla yksinkertaisia. Ei sokkeluudella mitään varsinaista itseisarvoa ole, ainakaan minun mielestäni.
Samaan aikaan mukana pyöritettiin myös paljon hauskoja asioita sarjan alkupuolelta, eivätkä esimerkiksi hahmojen luonteet tai ilmeskaalat muuttuneet mitenkään turhan radikaalisti pinkkien tunteiden tullessa mukaan tarinaan.
Onkin todella harmillista, että niin moni droppasi sarjan jo kesken ensimmäisen jakson. Moni myös menetti paljon. Toisaalta eiväthän kaikki edes pidä sohjosta, niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin.
Ainakin minä haluan tästä toisen kauden, sillä tästä saisi irti vielä vaikka mitä. Lisää eläinhahmoisia bishijumalia, ilmeikkäitä tilanteita tai vaikkapa muutaman aikaparadoksin, näin esimerkiksi!
Tonari no Kaibutsu-kun
Tässä on sitten se sarja, jonka listaan näistä nyt päättyneistä parhaaksi.
Tounis kirjoitti sarjasta joulukuun puolella tällaisen kivan pätkän, lukaiskaa vaikka se. Ei minulla siihen kauheasti mitään lisättävää ole.
Sarjassa on aivan mahtavat hahmot, se näyttää alusta loppuun mahtavalta, se on hauska, mukaansatempaava ja harvinaisen liikuttava tekele. Kaikkia näitä elementtejä sekä uskallettiin että osattiin käyttää läpi koko sarjan. Sivuhenkilöt olivat persoonallisia ja kiinnostavia, ja näille myönnettiin täysin oikeutettu määrä ruutuaikaa.
Etenkin tämä hahmojen käyttötapa on jotenkin todella upeaa, kun muistelee kaikkia niitä sarjoja joissa juuri siitä kaikkein kiinnostavimmasta sivuhenkilöstä ei kerrota missään vaiheessa kauheasti mitään. Katsoja jää siinä sitten yksin spekuloimaan, mitä kaikkea omasta lempihahmosta olisikaan saanut irti, jos fokus olisi välillä jaksettu siirtää pois pääparista. Ja ei muuta kuin doujinsheja kehiin.
Tätä ongelmaa ei Kaibutsu-kunissa todellakaan ollut, vaan jokainen hahmo kylpi spottivaloissa juuri sopivan verran, eikä tylsille hahmoille edes yritetty kasata sen kummempia taustatarinoita. Jos tässä nyt edes oli tylsiä hahmoja alkuunsakaan.
Kaibutsu-kun selvästi luotti vahvimpien osastensa toimivuuteen ja myös uskalsi panostaa niihin sen mukaisesti. Jos jostain päin sarjaa muka jotain fiksattavaa löytyisi, täytyisi se ihan kaivamalla kaivaa esiin kaiken onnistuneen kaman alta. Tämä sarja jäi mieleen, erittäin positiivisessa valossa.
Jos et katsonut Kaibutsu-kunia silloin kun se tuli, katso se nyt heti välittömästi. Tai jos et ihan nyt, niin vähintään heti kuin suinkin kykenet. Muuten tulen kummittelemaan uniisi.
Chuunibyou Demo Koi ga Shitai!
Chuunikoi, tai tuttujen kesken Tsuunipöö, tuntui olevan kauden ylivoimaisesti ennakkohehkutetuin teos. Ainakin sen perusteella, mitä kamaa twitterini TL:ään pursusi viikkojen ajan ennen itse sarjan alkua.
En ehkä saanut Chuunikoista ihan niin kovia kiksejä, kuin kyseiset tötterimölisijät, mutta ei mikään ihmekään: väittäisin, että tuolle fiilistasolle pääseminen vaatii nimenomaan tuon tietyn boostausprosessin. Ei boostauksen tarvitse välttämättä tarvitse tapahtua viikkokausia ennen itse sarjaa, vaan sen voi toteuttaa esimerkiksi jaksojen välissä ja niiden aikana. Kunhan sen vain tekee.
Toimiakseen tämä tietysti vaatii myös sen, että sarja toimittaa edes suunnilleen sen tasoista kamaa, kuin boostaava katsoja kultakin jaksolta toivoo. Huonoa sarjaa ei esimerkiksi saa itselleen valehtelemallakaan hyväksi, vaikka kuinka yrittäisi. Yleensä ainakaan. (Katso alempaa kohta 「K」.)
Anteeksi nyt vain, jos tämä katsomisfilosofiani loukkaa jotakuta (笑), mutta tämä on minun näkemykseni katsomisprosesseihin ylipäätänsä.
Minulla ei energia riittänyt Chuunikoin boostaamiseen, oikein millään tasolla. Kyllä, tykkäsin sarjasta kovastikin, mutta en saanut siitä erityisemmin niitä erinomaisen sarjan fiiliksiä vaan jätin pisteet sinne kiitettävän tasolle. Sanon tämän ihan vain koska antamani 8/10 tuntuu olevan niin paljon muiden pisteitä vähemmän. En ole ihan varma, miltä nyt pitäisi tuntua kun perustelen näin korkeiden arvosanojen pienuutta.
Sarja jaksoi toimittaa alusta loppuun KyoAnin iki-ihanaa, laadukasta ja liikerikasta kuvitusta, johon ei kyllä kyllästy ikinä. Ainakin minun täytyy välillä muistutella itselleni että kyllä, tällä on tietty itseisarvo vaikka studion jokainen peräkkäinen sarja näyttäisi samalla tapaa hyvältä.
Romanssipuoli oli sarjassa miellyttävän suoraviivainen ja kevyt, juuri sellainen missä pysyy hyvin kärryillä eikä tarvitse tuntea mitään liian suurta. Ehkä vähän laimea suhteessa Kaibutsu-kuniin ja Mikageshaan, mutta minkäs teet. Sohjo on sohjoa, ranobesovitukset ranobesovituksia.
Kuitenkin sarjan ilmeinen pääpointti, eli koko normihomoilun suhde minuuteen jäi omalla kohdalla vähän etäiseksi, eikä oikein hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Ehken vain osannut samaistua hahmoihin kylliksi, kun omana lukioaikanani mistään tuollaisista paineista ei ollut tietoakaan, kiitos Helsingin Kuvataidelukion ja värikkäiden opiskelutoverien.
Kokonaisuudessaan siis näpsäkän toimiva ja kaunis paketti, vaikkei ainakaan omalla kohdallani ihan se kauden mieleenpainuvin sarja. Pojot kuitenkin chuunibyou-hahmojen tehokkaasta käytöstä, ties vaikka kyntäisi vahvemmalle trendille tilaa.
K
Se on 「K」.
Se on sininen ja ehkä välillä vähän fagin oloinen.
Näin jälkikäteen herää ehkä ajatus, ettei 「K」 välttämättä aina ollut ihan sitä kovinta kamaa ikinä.
Ehkä 「K」:sta tuntui välillä löytyvän joitakin piirteitä ja juonielementtejä, mitä ei aina perusteltu mitenkään kovin fiksusti.
Ehkä myös sellaisia, mitkä eivät tuntuneet johtavan oikein mihinkään.
Mahdollisesti mieleen jopa putkahtaa ajatus, että tämän projektin voisi jättää ihan vain yhden kauden kokeiluksi ja siirtyä seuraavan originaalisarjan tuotannon pariin. Tai miksei vaikka jonkun kivan adaptaation.
「K」:sta löytyi kyllä vaikka mitä hienoa ja upeaa, kuten alkujaksojen postauksessa totesin. Upeat taustakuvitukset, laumoittain kuumia miesääninäyttelijöitä +Sawashiro, liikettä on käytetty keskimäärin varsin kiitettävissä määrin ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta kuten vanha sanonta tietää: "Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä." Kuvaavampaa sanontaa on vaikea keksiä.
Legendaarisen toisen jakson jälkeen en enää uskaltanut toivoa sarjalta mitään varsinaista sisältöä, eikä se sitä olisi kyllä toimittanutkaan. Osasipahan kertoa asian suoraan, niin ei tarvinnut pettyä yhtään mihinkään!
Ja kyllähän 「K」:lta juoni-ideoita tuntui löytyvän. Vaikka millä mitalla ja läpi koko sarjan! Harmi vain, että näistä ideoista jokainen tuntui olevan joko
a) Turha ja tarpeeton, eikä tuo mihinkään mitään lisää tai
b) Irrallinen, eikä liity mihinkään aiempaan tai myöhempään ideaan mitenkään.
Yleensä vähän molempia, erityisesti esiteltyjen hahmojen ja näiden taustatarinoiden kohdalla. Esimerkiksi Anna. Kuka edes oli tämä Anna ja miksi se pyöri ruudulla jatkuvasti? Eihän se edes vaikuttanut tapahtumiin mitenkään, leikki vain veri-lasikuulillaan. Eikä niilläkään saanut mitään ikinä aikaan!
Toisaalta mitäpä kukaan hahmo mihinkään voisi vaikuttaa, kun koko pääjuonikin on yhtä tyhjän kanssa? Jos sellaisen nyt jostain rivien välistä onnistuu löytämään. Oli siinä se Weissmann, joka... Niin mitä se edes..? Oli Weissmann ja halusi hengata rauhassa? Ja sitten oli ne miljoona muuta tyyppiä, jotka myös halusivat hengata rauhassa. Siisti tarina on siisti.
Mutta ei se mitään. Ei mikään ikinä mitään. Odotan rauhassa toista kautta ja katson sen ihan rauhassa, tarjosi se mitään uutta tai ei. Sitten odotan rauhassa vuoden-pari ja katson läpi koneelta löytyviä 「K」-screenshotteja. Ihailen niiden yksityiskohaisuutta ja sinisyyttä, siematen hieman punaviintä aina kun kuvaan on osunut Homuran jäsen. Sitten olen oikein tyytyväinen ja muistelen sarjaa lämmöllä, ihmetellen miksi sillä on niin alhaiset pisteet.
Ja perinteiseen tapaan "emmä jaksa näistä kauheasti mitään sanoa"-palsta:
OniAi oli kiitettävän haaremiranobemainen. Se ei kertonut oikein mistään, siinä ei päästy mistään mihinkään ja siinä oli tosi paljon tyttöjä jotka kaikki puhuivat todella paljon. Arvateenkaan se ei yltänyt NakaImon tasolle alkujaksojen jälkeenkään, koulupuvut pysyivät yhtä kivoina ja suut vääntyivät aina yhtä muikeisiin hymyihin. Eli samaa OK-kamaa alusta loppuun, en katsoisi uudestaan mutta nähty mikä nähty. Ja Ginbei oli paras OniAi.
Hayaten uusi kausi oli lopussa jopa karseampi, kuin mitä alkupää antoi ymmärtää. Päät olivat outoja, draamailu oli outoa, mikään ei ollut hauskaa ja joka jakso olisi saanut minun puolestani olla viimeinen. Kestin silti loppuun, saanko nyt sen mitalin? Ai en?
Hidamari oli taas oikein miellyttävä katselukokemus, tarjosi ihan samaa leppoisuutta ja leveitä naamoja kuin kaikki aiemmatkin kaudet. Vanhempien opiskelijoiden valmistumisdraamailu osattiin toteuttaa osuvasti ja hyvin ja sarja säilytti positiivisen yleiskuvansa. Hidamari tuntuu juuri sellaiselta saagalta jonka pariin voi aina palata hyvillä mielin. Katsoa uusiksi jakson sieltä, toisen täältä ja ihan vain ottaa iisisti.
Sukitte ii na yon katson vielä joskus loppuun. Olen yhä jaksossa 3/13, hups.
Seuraavaksi pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja kurkata talvikauden tarjontaa tarkemmin läpi. Ehkä siitä saan kirjoitettua jotain melkeinpä ajoissa.. As if.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti