3.5.2014

Kevätkausi 2014, karsittu alkupää

Ilmeeni, kun aika ei taaskaan riitä mihinkään mihin haluaisin sen riittävän


Yhden kauden ehdin katsoa normaalilla sarjamäärällä, seuraavalla ei enää riittänyt aikaresurssit.
Parisen viikkoa sitten postista nimittäin tupsahti pitkään odotettu Eiyuu*Senkin jatko-osa, jota on tullut taottua sen jälkeen turvallisen tasaiseen tahtiin, keskimäärin kahdesta viiteen tuntia päivässä. Siinä vasta kelpo peli, kirjoitan siitä muutaman sanan sitten ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen.
Ja ikään kuin 'Senki ei veisi päivistä tarpeeksi suurta osaa, iski KanCollen syntymäpäivä ja sitä juhlistava keväteventti.

Suurin osa päivästä kuluukin näiden kahden elintärkeän askareen parissa, joten piirrettyjä tulee katsottua keskimäärin vain jakso tai pari per päivä. Ehkä tilanne rauhoittuu vähitellen, mutta kouluhommillekin pitäisi uhrata jokunen tovi viikossa. Otan siis suosiolla tälläkin kaudella astetta iisimmin, ja jätän tavallista suuremman määrän piirrettyjä ns. omaan rauhaansa.
Tässä tulla formaatilla ne sarjat, jotka listalleni nappasin:




Lady Jewelpet


Lady Jewelpet on allekirjoittaneen ensikosketus jalokivilemmikkien maailmaan. Näin kauan minulla kesti hahmottaa, että tässäkin saagassa kukin kausi on oma itsenäinen teoksensa, eikä aiempien osien katsominen ole mitenkään pakollista.

Tai niin ainakin kuvittelin tämän aloittaessani. Minusta tuntuu, että ne eivät välttämättä liity toisiinsa. Sarjan avausjaksossa nimittäin korostui hävyttömän tehokkaasti pikkutyttöpiirrettyjen oikeastaan ainoa huono puoli: epälooginen kerronta.

Ensimmäinen jakso oli niin kaoottinen ja surkea, että meinasin dropata koko sarjan siihen paikkaan. Huonekalutkin meinasivat lähteä lentoon lopputekstien päätyttyä. Mitään ei pohjustettu mitenkään, enkä jaksoa katsellessa ollut enää yhtään varma pitäisikö tapahtumaketjujen olla aiemmista kausista tuttuja vai onko ne vain toteutettu todella huonosti. Osa asioista tuli kuitenkin päähenkilöllekin sen verran yllätyksenä, että veikkaan kyseessä olevan näiden kahden sekoitus. Paikoin kerrontaratkaisut olivat suorastaan Mahou Sensou -tasoisen käsittämättömiä, mikä on jo melkoinen saavutus.

Onneksi tilanne saatiin hallintaan jo toisessa jaksossa, ja siitä lähtien sarja on ollut varsin siedettävää katsottavaa. Pikku hiljaa olen jopa tykästynyt siihen, eikä sarjassa enää häiritse kuin pari pikkuseikkaa siellä täällä. Lähinnä parhaan tytön (Karonin) ylikämäinen ääninäyttelijä ja ED:n 3D-hyppelyryhmän urpon näköinen tanssikoreografia.

Varsin mukava sarja kuitenkin kyseessä, kun vain parhaani mukaan pidän sen avausjakson poissa mielestä. Päätyttökaksikon hahmodesignit miellyttävät kovasti, värimaailma on kivan pirtsakka ja sarjan huumori kolahtaa sisäiseen 5v-pikkutyttööni tehokkaasti. Etikettiteemakin on mitä mukavin, vaikken vieläkään ole saanut luettua legendaarista Käytöksen Kultaista Kirjaa loppuun. Pitäisi varmaan joskus.




 

Gochuumon wa usagi desuka?



Lyh. Gochiusa. Sarja, jossa kaikilla on ns. uskomattoman mukavaa.
Gochiusa on jo perinteeksi muodostuneiden paritoistajaksoisten Kirara-söpötyttö-animesovitusten uusin edustaja. Henkilökohtaisesti olen vahvasti sitä mieltä, että tämä uusi animesovitusvillitys on mitä riemastuttavin asia. Jos joku ei tässä vaiheessa blogini elämänkaarta ole vielä asiaa huomannut, niin voin kertoa siikret:
tykkään katsoa piirrettyjä joissa söpöt tytöt tekee söpöjä asioita ja kaikilla on kivaa.

Ja jos gochiusa jotain toimittaa, niin juuri sitä.
Sarjassa kaikki on niin mukavan leppoisaa ja huoletonta ja söpöä, että joka jaksossa nousee hymy huulille ja kädet poskille. Hahmodesignitkin ovat mukavan pyöreän pehmoisia, vaatevalikoima miellyttävän suloinen ja maailma valoisan iloinen. Ja kiitos sarjan hillityn liikemäärän, screenshottailusta ja stitchailusta[1][2] suoriutuu ihmisvoimin ja se tuntuu hauskalta.

Kuten viime kauden loppupostauksessa uumoilinkin, tuntuu gochiusa palauttavan kirara-animet tutuille raiteilleen. Yurikaaos-SakuraTrickin jälkeen on mukava palata taas tutun ja turvallisen söpöstelyhengailun pariin. Millään sen suuremmilla ja dramaattisemmilla juoniasetelmilla ei yritetäkään leikkiä, vaan keskitytään olennaisiin asioihin kuten söpöilyyn ja kivaan.

Gochiusa onkin niin vahvaa "sameshittiä" parin kauden takaisen Kin'iro Mosaicin kanssa, etten uskoisikaan. Hetken aikaa ehdin jo kuvitella mangakat samoiksi, mutta sitten tarkistin asian internetin ihmemaasta eikä se ihan niin ollutkaan. Äkkiseltään katsottuna sarjoja näyttäisi yhdistävän ilmestymislehden lisäksi lähinnä tuotantoyhtiö ja taustamuusikko. Jännä.
Söpöä. Kivaa. Maittaa.




Isshuukan friends



Viikkoystävät on kauden uutuuksista ehdoton suosikkini. Ulkomuistista kaivelemieni pistekeskiarvojen perusteella sanoisinkin, että tykkään söpöistä romanssisarjoista jopa enemmän kuin yllämainitun GochiUsan kaltaisista yleissöpöstelysarjoista. Jälkimmäisiä vain tulee ilmeisesti luonnonlakien mukaisen määrä-laatutasapainon velvoittamana huomattavasti enemmän.

Viikkoystävissä on lukuisia hyviä puolia, mutta erityisesti minuun iskee se miten hillitty ja suppea sarja se on: tapahtumapaikkana on käytännössä jok'ikisessä pätkässä se sama pieni nurkkaus koulun katolla ja ajankohtana iänikuinen ruokatauko tuntien välissä. Tämä luo mukavan tunnelman pääparin "omasta pikku maailmasta" ja vastaavasti tuo niihin muualle sijoittuviin poikkeuksellisiin kohtiin lisäpotkua ja merkityksellisyyttä. Toimiva ratkaisu on toimiva.

Muutenkin sarja pyörii kivasti arkisten, "pienten suurten asioiden" ympärillä. Kaikki draamailu on päätytön muistinmenetysasetelmaa lukuunottamatta helposti samaistuttavaa ja inhimillisyydessään uskottavaa. Tämä saa yhdessä aistipitoisen kuvamateriaalin kanssa aikaan sen, että joka jakso suorastaan imaisee sisäänsä ja näennäisen minimaalisetkin asiat riittävät herättämään suuria tunteita.

Varsinaisiin kyynelvirtoihin asti en ole vielä neljässä jaksossa päässyt, mutta muutaman kerran päästiin jo todella lähelle. Se on näin aikaisessa vaiheessa sarjaa todella hyvä merkki, ja herättää odotuksia jatkoa kohtaan. Toivottavasti sarja toimittaa, tai kykenee edes pysymään nykyisellä tasollaan.




Selector infected WIXOSS



WIXOSS on kauden se "vähän kömpelö häröpallo."
Näin neljän ensimmäisen jakson perusteella sarja tuntuu lähinnä siltä, kuin käsikirjoittaja Okada Mari olisi napannut BRS:n TV-sovituksesta "parhaat" puolet ja tuunannut niiden voimin Fantasista Dollia itsensä näköisemmäksi teokseksi. Eikä se ole välttämättä kovin hyvä asia.

Tähän mennessä WIXOSS onkin ollut täynnä tahattoman koomista melodramatiikkaa, hämäriä viittauksia tulevaan ja menneeseen ja muka-syviä hahmoja. Kyseessä ei todellakaan ole mikään modernin taiteen mestariteos. Ei edes mitatessa sillä "toisenlaisten mestariteosten" mittarilla, vaikka tässä onkin enemmän huonoa kuin hyvää.

Jotenkin WIXOSS jaksaa kuitenkin kiehtoa ja viehättää. Päällimmäisiä syitä tulee äkkiseltään mieleen pari kappaletta:
Ensinnäkin se toimii derppisynkkyydessään oikein hyvänä vastapainona ja vertailukohtana Fantasistalle, joka oli kaikin puolin värikäs ja pirtsakka tekele samankaltaisella juoniasetelmalla. Siinä missä Fantasistan lopputaistelut eivät tuntuneet oikeastaan missään kohtaa julmilta, lupailee WIXOSS tällaisia jo aloitusjaksossaan. Niitä BATORUJA innolla odotellessa.
Toisekseen se on nimenomaan kömpelyytensä vuoksi hauskaa katsottavaa. Tai siitä huolimatta, suoraan sanottuna en ole vieläkään täysin varma kummin päin asia oikeasti on. Ylidramaattisten kasiluokkalaisten seuraaminen on kuitenkin loppujen lopuksi omalla tavallaan ihan rattoisaa ajanvietettä, ja se tuntuu sitä paremmalta mitä pöhkömmin hahmot käyttäytyvät. Niin herkullisia kyyneleitä ja heikkoperusteista teiniangstia.

Sarjan paras tyttö on tietenkin rillipää-Hitoe, mutta hahmona tykkään eniten päätytöstä Ruukosta: tämän päähenkilöille ominainen, paperisen ohuelta vaikuttava persoonallisuus on hauskasti käännetty hahmossa pelottavaksi ja arvaamattomaksi piirteeksi. Mikä on suorastaan riemastuttava ratkaisu perinteisen päähenkilömallin elävöittämiseen, hyväksyn tämän tuhannen BATORUN voimalla.
Saas nähdä, millainen tarina kahden kauden setillä loppujen lopuksi halutaan kertoa. Kaikki on tässä vaiheessa sarjaa vielä niin avonaista, etten uskalla edes arvailla miten onnistunut tai epäonnistunut ratkaisu pitkittäminen on. Aina voi toivoa parasta.




Haikyuu!!


Haikyuu!! on omalla listallani kauden siirteellisin (eng. biased) sarja. Lentopallo kun sattuu olemaan ainoa joukkueurheilulaji, jonka parissa vietän aikaani edes joskus jossain muodossa. Ihan mukava laji, jos sivuuttaa sellaiset pikkuseikat kuin että palloon koskeminen sattuu pelissä kerta kerralta enemmän ja matsien jälkeen kyynärvarret punoittavat ja ovat hellänä.
Onkin hauska fiilistellä, miten sarja jaksaa tuoda pelin näitäkin puolia esiin ja korostaa punoittavan kipeitä käsiä vähät väliä. Saattaa toki olla niinkin, että vastaavaa on tehty kaikissa muissakin urheilusarjoissa, mutta olen vain sivuuttanut kyseiset korostukset lajin ollessa itselle vieras.

Eipä siinä, kyllähän hyvin toteutetut urheilusarjat maittavat vaikkei laji itsessään olisikaan erityisen tuttu. Ja jos Haikyuu!! jotain on, niin hyvin toteutettu urheilusarja.
Kuvakerronnalliset ratkaisut pelittävät hyvin yhteen I.G:läisen animaatiotaidon kanssa, ja iskuihin on saatu vähintäänkin tarvittava määrä impaktia. Tasapainottelu hidastusten, nopeiden iskujen ja ei-peliajan välillä on sarjassa toimivaa ja rytmi kohdallaan. Lentopallo kuitenkin on peli jossa on tarkoituksena koskea hirmu nopeasti liikkuvaan palloon vain vähän, joten itse iskujen painoarvojen kohdalleen saaminen on erittäin tärkeää. Tässä siinä on onnistuttu erinomaisesti, ja mäjähtävät lyönnit tuntuvat salamannopeilta suhteessa passarin "leppoisiin" tossailuihin.

Ehdoton plussa sarjassa on myös se, että sille annetaan riittävästi aikaa: jaksoja on heti alkuun luvattu "täydet" 25 kappaletta, eivätkä päähenkilöt ole vielä neljässä ensimmäisessäkään jaksossa päässeet edes koulun tiimiin jäseniksi. Ja silti sarjasta on jo löytynyt miellyttävän paljon toimintaa ja mittelöintiä.
Odotan jatkossa tulevia oikeita otteluita vähintäänkin innolla.




Bokura wa minna kawaisouta katson vähän nihkein tunnelmin. Suurimman osan ajasta se näyttää rumalta, hahmot lähinnä rasittavat ja huumori on muka-hauskan mälsää. Lähinnä kulutan sitä siinä toivossa, että se pehmentäisi taannoisesta Sakurasousta jääneitä asuntolasarjatraumoja. Enköhän kuitenkin selviä tästä, vähintään Ricchanin voimin.

Kamigami no asobi täyttää tämän kauden otomepeli-/käänteishaaremianimeslotin, viulupojat olkoon omassa rauhassaan. Tähän asti jumalapojat on maittanut suunnilleen niin paljon kuin tällaiset teokset vain voivat maittaa, etenkin nyt pitkään jatkuneen ikävien poikien sarjaputken kontekstissa. Ei enää ikinä Diaboolisia Vaimonhakkaajia.
Monen olen huomannut vertaavan tätä UtaPuriin, joten täytyisi sekin varmaan katsoa tässä joskus.

Soredemo sekai wa utsukushii on ihan hauska hyppäys keskiaikateemaiseen taikuusfantasiaan. En ainakaan muistaakseni ole katsonut mitään tällaista pitkään, pitkään aikaan. Saati sitten viikottaisena.
Sinänsä siis raikas tuulahdus animerintamalla, mutta ei muuten erityisemmin iske perusjepa-tasoa kovemmin.

M3: sono kuroki haganesta on paha sanoa näin aikaisessa vaiheessa mitään: sarjan hahmoja, maailmaa, tai oikeastaan mitään ei ole vielä saatu avattua käytännössä lainkaan. Jotain synkkää ja kamalaa ilmeisesti on kuitenkin tekeillä. Jaksoja on sentään käytössä hurjat 24 kappaletta, joten tästä voi kehkeytyä vielä vaikka mitä. Hyvällä tai pahalla tapaa.
Odotan luottavaisin mielin ja synkkiksen Fukuen Misato-hahmon voimin.

Lyhäriosastoa täydentää tällä kaudella Inugami-san to Nekoyama-san sekä Mahou shoujo taisen. Näistä ensimmäinen on paikoin jopa ihan hauska, ja jälkimmäisessä nautin sen röpelöstä graafisesta jäljestä. Lyhärisarjoiksi varsin kelvollisen oloisia tekeleitä.



Ja sitten on Mushishin jatkokausi, joka on aivan yhtä mahtava kuin ensimmäinenkin. Jos et ole katsonut Mushishia, katso se. Jos et halua katsoa Mushishia tai et pitänyt siitä, häpeä. Se on kaunis ja parantava sarja.

Ainoa sarja, jonka tältä kaudelta suoranaisesti droppasin, oli lasten korttipeliin pohjaava Dragon Collection. Lastensarjat on aina välillä ihan kivoja, mutta rajansa minunkin sietokyvylläni. Ei siinä ollut edes kivoja henshineitä ja luvattu Fukuen Misaton roolikin oli pelkkä epämääräisesti uliseva vauvalohari, joten hylkäsin sen lyhyistä jaksoistaan huolimatta.



Enköhän minä näillä pärjää.
Nyt jos suotte, palaan maailmanvalloituksen pariin.

Soregashi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti