 |
| Suunnilleen näin. |
Desucon Frostbite tuli, Desucon Frostbite meni. Kivaa oli ja ensi vuonna uudestaan, kuten aina aiempinakin vuosina.
Oma conireissuni alkoi, kun pakkasimme perjantaina WcDuckin kanssa kamat autoon ja suuntasimme kohti--
Ei kun ei.
En kirjoita nyt Frostbitestä, lähinnä ihan vain siksi koska en ikinä muutenkaan kirjoita mistään tapahtumista. Varsinaiset palautteet purin melko kattavasti desun omaan palautelomakkeeseen ja pitkin tapahtumaa tötterön puolelle, eiköhän ne riitä.
Sen sijaan kirjoitan meneillään olevasta talvikaudesta, tuttuun tapaan näin suunnilleen ajoissa.
Minusta tämä kausi on nimittäin ihan hyvä. Katsomiskelpoisia sarjoja tuntuu olevan vähän liikaakin, ja kyynel silmäkulmassa olen joutunut heittelemään sarjoja menemään. Osaa en edes aloittanut.
Omalla listallani on laskujeni mukaan yhteensä 19 sarjaa, joista suurin osa viikottaistahtisia, eli eiköhän tämä kattaus ala olla tässä. Muuten ei riitä aikaa laivojen kanssa leikkimiseen.
Happiness Charge Precure!
Lyh. Hapicha.
Viime aikoina takaraivoani on riivannut inha huomio siitä, etten ole kirjoittanut Precureista blogini puolelle käytännössä lainkaan. Syy tähän on melko ilmeinen: en ole seurannut saagaa kuin yhden kauden ajan viikottaisena ja alusta asti. Siitäkin kaudesta (DD) taisin tosin jonkun sanan tokaista, mutta vain jonkun. Jatkossa yritän skarpata, alkoivat ne missä välissä kautta tahansa!
Hapicha on tietyllä tapaa erikoisen tuntuinen tapaus. Hauskalla tapaa erikoisen tuntuinen.
Se nimittäin viittailee yllättävänkin innokkaasti ja itsetietoisesti isosiskosarjaansa Heartcatch Precureen, mikä on jokseenkin jännä ratkaisu saagan juhlavuosisarjalle. Tavallaan ratkaisu on kuitenkin mitä ymmärrettävin: jos kymmenvuotiselta Precuretaipaleelta jotain on katsojille jäänyt käteen, niin nimenomaan Heartcatch. Siinä on teos, joka painii monella mittarilla ihan eri sarjassa kuin mikään muu näkemäni Precure.[1]
Siksi se onkin tavallaan helpoin lähestymistapa juhlajulkaisulle, sillä uuden keksimisessä on aina omat möhläyriskinsä kun taas wanhan wankan pohjan päälle on turvallista rakentaa. Katsojistakin ainakin meillä vanhemmilla edustajilla herää samalla mukavia HC-muistoja.
Varsinaista sisältöä on paha spekuloida näin varhaisessa vaiheessa, mutta puoli-itsenäisenä teoksena minulla on varsin positiiviset odotukset Hapichalle. En odota sarjalta mitään erityisen suurta, mutta uskon että tästä vuodesta tulee vielä hauskempi kuin edellisestä. Hime ja muutkin hahmot ovat enimmäkseen lystikkään oloisia, animaation taso tullee olemaan (DD:stä poiketen) miellyttävällä tasolla ja tarinallinen yleisilme lienee hauskan hupsutteleva. Ainakin siitä päätellen, että sarjan pääkässäröijäksi on valikoitunut Narita Yoshimi. Smilen puolella minulla oli juuri tämän kässäröimissä jaksoissa (mecha-Miyuki, keijucuret, satujakso jne jne) erityisen hauskaa, joten eiköhän näin käy myös tällä kertaa.
Nisekoi
Oikeastaan minun ei tarvitsisi edes kirjoittaa Nisekoista, vaan pelkkä kuva riittäisi ihan hyvin.
Punastelu on paras, ja säihkykuplat.
Ja voi juku kun Nisekoissa on paljon punastelua ja säihkykuplia!
Nisekoi on monella muullakin tapaa omaan makuuni kolahtava sarja. Yleisesti ottaen tykkään juuri tällaisista ei-ranobehötöistä romanssisarjoista tosi paljon, vaikken niitä juuri koskaan pääsekään katsomaan. Niitä kun ei tunnu tulevan kovin montaa kappaletta vuodessa, ikävä kyllä.
Nisekoissa pelataan juuri niillä romanssielementeillä, joista eniten tykkään. Kaikki perustuu hupsun söpöihin väärinymmärryksiin ja siihen, kuinka hahmot märehtivät näkemiään tilanteita hiljaa omassa mielessään ja vetelevät niistä omia johtopäätöksiään. Mistä tietenkin seuraa se, ettei mikään etene ikinä mihinkään vaan kaikki jumittaa käytännössä paikoillaan kun kaikki hahmot tajuavat kaiken väärin.
Ja minusta juuri se on parasta, mitä romanssisarjoissa voi tehdä. Tilanne pysyy jatkuvasti mukavan jännittyneenä, mutta on kuitenkin juuri niiden kaiken maailman kämmien ja väärinymmärrysten kautta riittävän eläväinen ja koko ajan pienessä liikkeessä.
Juuri ne pienen pienet muutokset hahmokemioissa tuntuvat täten ihanan merkityksellisiltä ja tärkeiltä, ja sarjan kanssa on jatkuvasti vähän varpaillaan. Voi ei ihan kohta tulee Onodera paikalle ja sitten se tajuaa kaiken ihan väärin ja ai jai ja oi voi
Kaikenlaisten nyanssien ja pienten eleiden merkitys kasvaa massiiviseksi, jolloin ne iskevät myös katsojaan huomattavasti suuremmalla volyymilla ja yhä pienemmät jutut ovat yhä hauskemman tuntuisia.
Pienistä asioista nauttiminen on parasta nauttimista.
Koska tällaisia sarjoja tulee aivan liian harvoin, aion ottaa Nisekoista kaiken irti. Screenshottaan jok'ikisen punastelu-, säihkykupla- ja hassunaamakohdan. Ja pysähdyn aina välillä kierimään lattialla onnesta.
Humu.
Sakura Trick
Sakura Trick on tavallaan animeteollisuuden pelastaja. Ainakin tietyissä piireissä, tietynlaisilla mittareilla mitattuna. Maailmassa nimittäin on aivan liikaa tyyppejä, jotka ovat joutuneet hakkaamaan päätään seinään tuskallisen hitaiden Marimitejen ynnä muiden yurisarjojen parissä.
Niitä tuskastuneita persoonia, jotka kaivoivat Wikipedian yuri-listauksesta suunnilleen jokaisen sarjan koneelleen nähdäkseen tyttöjen pussaavan. ;_;
Nyt he ovat lopulta vapaita, pitkä odotus on päättynyt! Tätä he ovat odottaneet!
Sakura Trickissä tosiaan pusutellaan. Pusutellaan aika reilusti.
Omalla listallani sarjalla onkin ennen kaikkea sosiaalinen status, sillä ystäväni yurikärsimys on kasautunut aikojen saatossa jo lähes koomisen surulliseksi. Haluan olla mukana juhlimassa tätä voiton päivää.
Ja vaikkei yllä mainitun ristitulon viimeinen kohta olekaan aivan ominta omaani, katsoisin sarjaa jo niiden kahden ensimmäisen voimin. Todennäköisesti jo pelkkä keskimmäinen riittäisi.
Sakura Trick on söpö, höpsö ja siinä on reilusti hauskaa visuaalista leikittelyä. Suuria, kirkkaita väripintoja, hassua sommittelua ja jännittäviä Hidamarimaisia pelkistyksiä.
Ei se erityisen hauska ole oikeastaan milloinkaan eikä se loppujen lopuksi kerro yhtään mistään yhtään mitään, mutta eipä tuo haittaa. Ei näitä sarjoja minkään komedia-arvojen tai tarinan takia katsota.
Toisin sanottuna se on Kiraraa aidoimmillaan. Söpö ja kiva ja ehkä vähän söpökin. Olisi outoa jos en katsoisi tätä.
Noragami
Noragami taitaa olla tämän kauden lempi ei-taikatyttösarjani. Se on juuri sen verran vakava sarja, että se pysyy vielä omalla viihtyvyysalueellani.
Toisin sanottuna se on riittävän usein jotain aivan muuta kuin vakava.
Noragamin ehdottomasti vahvin puoli on se, kuinka hyvin se pallottelee eri tyylinappuloillaan: ainakin alkupuoliskolla läpänheitolle ja muulle hassuttelulle annettiin todella suuri painoarvo, mutta samaan aikaan katsojalle kuitenkin tehtiin hyvin selväksi että heti pinnan alla piilee jotain paljon vakavampaa ja synkempää.
Ikäviä elementtejä vain tuodaan esiin niin pienissä erissä kaiken hassuttelun seassa, että kokonaisuus pysyy eheänä ja sulavana, eikä näiden kahden puoliskon välinen kontrasti pääse paukkumaan liian silmiinpistäväksi. Äkkiseltään ei ihan uskoisi, että kyseessä on Tamura Koutaroun ensimmäinen sarjatason ohjaustyö, sen verran hyvin ne nappulat tuntuvat pysyvän liikkeessä.
Henkilökohtaisesti olen muutenkin melko heikkona hahmoihin, jotka osottautuvat tarinan mittaan paljon isommiksi jehuiksi kuin antavat ymmärtää. Kerrontateknillisestikin tällaiset "käänteiset kasvutarinat" on ihan hauskoja ilmiöitä, mutta eniten kuitenkin tykkään niistä hahmojännitteistä joita niistä sikiää.
Noragamissa on aina yhtä jännittävää seurata, kun Yukine ja Hiyori saavat kuulla Yaton kuumottavia taustatarinoita vain murunen kerrallaan toisen käden tietoina. Tämä tukee oikein mukavissa määrin juuri sitä yleistä hassu-vakavuusdynamiikkaa, kun team Yaton pääjehu perseilee minkä kerkeää ja kaksi muuta pyörittelevät hiljaa mielessään muualta kuulemiaan ikävyyksiä ja niiden merkityksiä.
Ja sitten ruutuun pamahtaa hymysuinen Nora ja kuumotus++
Tykkään sarjasta aika lailla kaikin puolin. Yleisidea on kiva, hahmodynamiikka pelittää ja tekninen toteutuskin on kohdallaan. Bonesin hyypät piirtää yleensä ihan hyvin ja toisinaan vielä paremmin[3],[4], ja Iwakamin musiikit sopii sarjaan mitä mainioimmin. Taitaapi olla Sawanon ohella yksi selvimmistä lempimusisoijistani.
Jännittelen innolla, mitä kaikkea sarja ehtii 12:sta jaksossa kertoa. Oikein mielelläni katsoisin aiheesta pidemmän ja syventävämmän setin, mutta nykyaika nyt on nykyaikaa eikä sille oikein mitään mahda. Mielummin lyhyt Noragami kuin ei Noragamia lainkaan.
Nobunagun
Rispektit kuolleelle miehelle!
Nobunagun nappaa omalla listallani nimikkeen "kauden paras ei ehkä ihan niin hyvä sarja."
Lasten aamupiirretylle ominaisesti se ei näytä hahmojen, animaation tai oikeastaan minkään muunkaan puolesta erityisen hyvältä. Vastaaavasti sarjan pääjuoni on varsin peruskauraa (supervoimajengi vs. avaruusoliot) ja etenemistahti suorastaan esimerkillisen viikon_monsteri-tyylinen.
Jokin Nobunagunissa kuitenkin jaksaa kiehtoa ja vetää puoleensa. Yllä mainitun OP-biisin ja jatkuvan sotakalustohuutelun lisäksi.
Omalla pisteytykselläni suurin yksittäinen plussa tulee päähenkilön Shion persoonasta. Etenkin päähenkilöksi Shio on varsin hauskan tuntuinen hahmo: sotanörttiydestä tulee toki oma lisänsä, mutta erityisesti minuun vetoaa tämän henkinen tasapaino - tai enemmänkin sen puute. Systeemianalyysin termein ilmaistuna Shio on marginaalisesti stabiili hahmo, eli hyvin pienillä parametrisäädöillä tämä joko luovuttaisi ja lyhistyisi kasaan tai niittaisi jok'ikisen vastaantulijan reikäjuustoksi härskin OP:lla Nobunagatykillään.
Muutkin DOGOO:n jäsenet ovat toki persoonallisia, ja jotkut jopa sadistisiakin, mutta Shio/Nobunagun pelaa silti eri asteikolla kuin nämä. Se nautinto, mitä tämän Nobunaga-puoli saa vastustajien teurastamisesta on monin kerroin kieromman tuntuista kuin esimerkiksi viiltäjä-Jackin vastaava. Sen näkee jo Shion naamasta taistelukohtauksissa.
Ja on Nobunagunissa yhtä sun toista muutakin pientä kivaa ja siistiä, ripoteltuna kaiken sen ei-siistin materiaalin sekaan. Jänniä väri- ja sommitelmaratkaisuja, satunnaisia intertekstuaalisia viittauksia (mm. The Thing) ja mielenkiintoisia peppukorostuksia. 13 jaksoa on juuri sopiva pituus tällaiselle "ohimenevän jännälle" sarjalle.
*
Näiden lisäksi katson "muutamaa" muutakin sarjaa, joista taas vähän lyhyemmin.
Inari Konkon tuntuu viime kauden hopeakettuun verrattuna suorastaan nerokkaalta. Yllättäen henshinöintihommia[5] ja hassuttelua on hurjan paljon mielenkiintoisempi seurata kuin mitäänsanomattoman epämääräistä pyhäkköhengailua. Plussaa myös säihkeestä ja kivasta sekä kivasta paikallisaksentista.
Sekai Seifuku on oman kausilistani huonoin hyvä sarja. Tykkään kovasti sen pehmeän pyöreistä hahmodesigneista ja hauskasta värinkäytöstä, mutta sisällöllisesti se ei tunnu tarjoavan oikein mitään. En oikein edes tiedä, mitä sarja tarkalleen ottaen yrittää olla. Satiiria? Läpänheittoa? Jotain muuta, mitä?
Oli miten oli, se ei oikein onnistu näistä missään.
D-Frag! on tällä kaudella se sarja, jolla täytän kevyen huumorin tarpeeni. Komediasarjana se on ns. perusjees eli keskimäärin juuri sellainen muka-hauska, mutta saa edes välillä hymyn huulille. Tsukkomoinnissa on ääninäyttely kohdallaan ja sivuhahmojen ylipanostuksessa on onnistuttu. Tykkään erityisesti siitä Nakata Joujin ääninäyttelemästä herrasmiesopettajasta.[6]
Tällä kaudella ylitin itseni, ja otin seurattavaksi noin kolme lyhärisarjaa. Näiden johtajana pidän kauhusarjaa Pupipoa. Pelottavin teos sitten Bakemonogatarin.
Pupipo on ihan söpö ja hassu. Yliryppyisiä silmänaluksia, sahalaitaisia hammasrivistöjä ja muuta lystikästä.
Tonari no Seki-kun ja Double Circle onkin sitten vähän heikompia lyhäriedustajia. Seki-kun vielä menettelee HanaKanoineen kaikkineen, mutta Tuplaringistä en oikein itsekään tiedä miksi oikein seuraan sitä. Niin paljon rumia 3D-voima-asuja ja kömpelöä ohjausta, etten meinannut uskoa näkemääni. Näköjään se kuitenkin on yhä listallani, joten ilmeisesti sitten katson sen loppuun asti.
Witch Craft Works tuo hyvin vahvasti mieleen kaikki ne nolkytäluvun 6/10 ihan ok -sarjat. Pistekurssien luontaisen muuttumisen myötä tämä vastaa nykyasteikollani suunnilleen tasoa 5/10 ei nyt kyllä oikein. Ei se varsinaisesti huono ole, mutta jättää kaikin puolin kylmäksi. Huonoa läppää ja outoa draamaa ja sen sellaista.
Katson silti.
Mahou Sensou on kauden riemastuttava outolintu. Ei mielestäni ihan yllä sinne kaikkien rakastaman Hidan no Arian tasolle, mutta on pohjimmiltaan hyvin samanluontoinen.
Modernin taiteen mestariteos, joka kaikkien tulisi nähdä.
*
Jatkokausista seuraan vain Sakin ja Seitokai Yakuindomon uusimpia versioita, ja jätin Gin no Sajin kakkospuolikkaan ja uuden Chuunikoin suosiolla välistä.
Hopealusikan tapauksessa kyse oli lähinnä siitä, että jotenkin onnistuin möhlimään sen ensimmäisen katsomisen ja päätin suosiolla luovuttaa koko homman suhteen. Ei iskenyt, joten tuskin iskee nytkään.
Tsuunin kohdalla taasen vastaan iski aikataulutus ja lievä traumatisoituminen viime kauden Kyoukai no Kanatasta. Taidan pitää kauden verran taukoa KyoAnin tyhjänpäiväisistä & näyttävistä ranobesovituksista, katson sen sitten ehkä joskus myöhemmin jos jaksan.
Yleisesti ottaen pidän kaudesta todella paljon. Viime kauden päänpudistelun ja voivottelun jälkeen tuntuu todella, todella hyvältä palata animen pariin ihan kunnolla ja kahmaista sarjoja listalle se tutun suuruinen määrä.
Itsenäisenä kokonaisuutenakin kausi tuntuu ihan hauskalta massiivisine taikuus- ja supervoimapainotuksineen. Mikäpä siinä.
Niin sanotuista "aikatauludropeista" eniten harmittaa Wizzard Barristersin ja Mikakuninin mäkeenheitto. Molemmat varmasti katsoisin kokonaan jos minulla vain riittäisi niihin aika, mutta tällä kertaa kummankaan maistuvuusarvo-aikavaatimussuhdanne ei riittänyt listaslotin virittämiseen. Sääli.
Lohdutukseksi taidan katsella tätä aina pari kertaa viikossa. Guu-guu, yey!
*
[1] Tässä pitää tietää, etten tällä hetkellä ole katsonut kuin Smilen, Dokidokin ja Heartcatchin. Vielä joskus ne loputkin.[2] Tässä pitää tietää ettei Sakura Trick ole Shaftiltä, vaikka se siltä näyttääkin. Eikä ihmekään, kun ohjaajana on etenkin Hidamarin puolelta tuttu Ishikura Ken'ichi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti