Syyskausi 2013, lopputunnelmat

Mitä enemmän muistelen mennyttä kautta, sitä mutrummaksi naamani vääntyy

Syyskausi loppui jo jokunen tovi sitten, ja tuttuun tapaan päädyin purkamaan sitä vasta nyt. Tällä kertaa sain kauden katsotsomisen kannalta pakettiin jopa melkolailla ajoissa, mutta muiden projektien vuoksi kirjoituspuoli hieman viivästyi. Olen niin kovin kiireinen mies, niin kovin kiireinen!
Tai sitten syy on siinä, ettei kausi ollut alun perinkään kovin kinostavan oloinen (ks. alkupään postaus), joten myös lopputunnelmien kirjaaminen tuntuu keskimääräistä vähemmän kinostavalta. Jokainen voi nyt kaivaa mielikuvituspiippunsa esiin ja pohtia, kumpi syy on todennäköisempi.
Hmm, hmm ja hmm.

Non Non Biyori

Ohessa keskiverto ilmeeni jokaisen Nanon-jakson jälkeen.
Tällä kaudella kävi tosiaan niin, että päätin ottaa animen suhteen vähän iisimmin ja aloittaa suosiolla tavallista vähemmän sarjoja. Ja kuten alempaa näkyy, niistäkin harvoista joihin kajosin, suuri osa oli jokseenkin jonninjoutavaa kohinaa.
Nanon oli kuitenkin asia erikseen. Se oli minulle yhdessä Aikatsun ja Precuren kanssa kauden valopilkku, joka piti minut hengissä. Sitä tuli odotettua ja siitä nautin, viikosta toiseen.

Nanon oli leppoisa, hauska ja jossain määrin parantavakin katselukokemus.
Tykkäsin sarjassa erityisesti sen tahdituksesta: rauhallisen leppoisissa pätkissä tosissaan otettiin rauhallisesti ja oltiin leppoisia, ja komediakohtauksissa viiletettiin juuri niille sopivalla vauhdilla, eikä näiden kahden puoliskon välille syntynyt eripuraa. Kumpikin osio sai juuri sen verran aikaa itselleen, kuin tarvitsi.

Ja oli sarjassa yhtä sun muutakin ainakin omaan makuun kolahtavaa. Pirteä valaistus tuki pirteää tunnelmaa, ääninäyttelijät sopivat Rengen Koiwai Kotoria myöten rooleihinsa kuin nakutetut ja miltei joka jaksossa oli säihkettä ja kimalletta! Minä pidän säihkeestä ja kimalteesta.

Harmi vain, että sarja oli lähinnä kyseisen kauden mittapuulla erinomainen, sillä se jäi loppujen lopuksi puolitiehen vähän kaikessa. Huumoripuoli oli tasoa perusjees, kuvitus tasoa perusjees, ja parantavuus oli lähinnä sivutuote söpöistä hahmoista ja onnistuneesta tahdituksesta. Siksi teos jää kussakin lajityypissä "aidosti hyvien" teosten varjoon, eikä siten pääse loistamaan.
Kyllähän tätä lämmöllä muistelee fanarttia ja screenshotteja plärätessä, mutta tuskin tämän olemassaolo muuten putkahtaa mieleen tulevaisuudessa.
Kivaa kuitenkin oli.

Gingitsune

Hopeaketun katsominen oli kutakuinkin tällaista, viikosta toiseen.

Alkupään postauksessa tilitin siitä, kuinka Hopeakettu on keskivertoa keskiverrompi sarja, joka ei kiinnosta oikein ketään. Edes meitä harvoja, jotka sarjaa kestivät katsoa.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna teos oli hyvin vankka ja tasalaatuinen. Tai siis:
vankan mitäänsanomaton ja tasalaatuisen keskiverto. En ole näin selvää "5/10 oli ja meni"-sarjaa tainnut nähdä sitten sen legendaarisen Devil Survivor 2:n, joka pyöri joskus... joskus muinoin.

Hopeaketun tapauksessa sarjan turhuus johtunee enimmäkseen siitä, ettei siinä edetty tarinallisesti tai hahmollisesti missään vaiheessa yhtään mihinkään, vaikka liikkumisvaraa olisi ollut vaikka kuinka. Monen monta hahmokemiakuviota kyllä esiteltiin, mutta niistä jokainen jätettiin sinne esittelyasteelle.
Kyllä harmitti, kun jälkipuoliskolla ei enää kuulunut sitä koskettavaa pianohuilumitäliemusiikkia juuri yhtään. Parkumistakin oli kovin vähän.

Nämä tapaukset tuntuu aina vähän hämmentäviltä.
Sarjaa ei missään tapauksessa voi erityisemmin vihata, mutten kyllä ikinä koskaan suosittelisi tätä kellekään. Korkeintaan, jos haluaa perehtyä Japanin uskontokulttuurin tarkemmin, jolloin tästä ja RDG:stä saa kasaan oikein tuhdin paketin!^(sark.)

Ei tule ikävä.

Aoki Hagane no Arpeggio - Ars Nova

Arpeggio oli loppujen lopuksi vähemmän kaamea sarja, kuin alkumetreillä odotin. Tämä lienee suurimmaksi osaksi tutuksi tulleiden hahmojen ja menevien OPED-settien ansiota. Takaraivossa on jotenkin sellainen kumma kutina, että Seiji Kishin sarjoissa olisi useinkin kivat alku- ja/tai lopputunnarit, mutta kaikki kama niiden välillä jäisi väljäksi. Saatan toki aistia väärinkin, mutten nyt ala tarkistamaan asiaa. Ei oikein huvittaisi katsoa herran menneitä sarjoja uusiksi.

Hyväksi asti Arpeggio ei kuitenkaan missään vaiheessa äitynyt, vaikka siitä saikin jaksojen mittaan yhä paremman ja paremman otteen.
Oli tälläkin sarjalla toki hetkensä siinä missä millä tahansa muullakin teoksella, mutta niiden osuus jäi melko marginaaliseksi. Lähinnä osa taistelukohtauksista oli ihan siististi toteutettuja, niin taktiikoiden kuin räiskintäanimaatioidenkin osalta.

Itse laivat ja niihin liittyvät pätkät tuntuivatkin sarjan siltä osalta, jossa 3D:n käyttö tuntui edes jossain määrin hyvältä. Sillä saatiin helposti toteutettua hyvännäköisiä kamera-ajoja ja erinäisiä ohjusräiskintäkohtauksia, mutta inhimillisten olentojen kuvaamiseen se ei soveltunut niin millään.
Hahmojen liikkeet olivat läpi sarjan kankeita, oudon nopeuden omaavia ja muutenkin luonnottomia. Jos jokin asia on helppo pilata 3D:n käytöllä, niin ihmisten liikkuminen. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se ei toimi, kuten ei nytkään.

Jotenkin kummasti sarja kuitenkin on onnistut myymään lättyjä tehokkaasti, mikä on suoraan sanottuna hämmentävää. Ilmiö saattaa liittyä selväksi tehtyyn yhteistyöhön KanCollen kanssa, mutten oikein haluaisi uskoa asian olevan näin. Mielummin uskoisin ihmisyyteen ja kuluttajakunnan ei-huijattavuuteen.

*

Monokromineidissä sarjan koko pointti oli jo viime postauksessa lähinnä se, että se oli lyhärisarja. En siis kirjoita siitä sen enempää, koska siitä ei voi sanoa oikein mitään. Se oli lyhyt ja se oli lyhyt.

Kyoukai no Kanatasta ei lopulta kehkeytynyt mitään suurempaa, kuin mitä se alkupäässä antoi ymmärtää. Visuaalinen puoli oli kyllä toteutettu alusta loppuun erinomaisesti, ja erityisesti loppujaksojen rakettitulitus oli liikkeen kannalta mitä herkullisinta seurattavaa ja valaistus oli aina mieluisasti toteutettu. Etenkin yön pimeydessä hohtavat ja hohkaavat asiat maistuivat silmilleni.
Kuitenkin itse tarinankaari tuntui kaikin puolin yhdentekevältä ja ei-kiinnostavalta. Hahmoihin en missään vaiheessa saanut kovin hyvää otetta, joten draamapuolikaan ei liikauttanut sydäntäni suuntaan eikä toiseen.
En siis tule muistalemaan tätä sarjaa oikein millään fiiliksillä. Todennäköisesti en tule muistelemaan tätä sarjaa lainkaan.
Fuyukai deshita.

Diabooliset Rakastajat olivat myös jälkipuoliskolla diaboolisen kauheita. En halua puhua niistä yhtään enempää. Ei enää ikinä Diabolikkia.

Noukomen suhteen olin aluksi hieman nihkeällä päällä, mutta alkupuoliskon jälkeen lämpenin sille huomattavasti. Odotin ehkä hieman liikaa sitä tyypillistä ranobe-överiyttä, enkä hahmottanut mitä oikeastaan katson. Olihan se lopulta ihan hupsun hauska teos, ja tulen varmasti kuuntelemaan sen OP-rallatusta jatkossakin.

*

Jatkokausista sain kuin sainkin aloitettua Infinite Stratosin kakkososan. Sarjalle kävi siinä mielessä jännästi, että ilmeisen moni ykköskauden katsonut jätti sen joko väliin tai suorastaan droppasi. Jopa ne, jotka pitivät siitä aiemmasta osasta.
Mikä on ehkä hieman erikoista, sillä eihän se kakkoskausi nyt niin huomattavissa määrin eronnut siitä ensimmäisestä. Jonkin verran enemmän oli niitä turhaakin turhempia juonijuttuja, joo, mutta pääpaino oli kuitenkin niissä samoissa "hauskoissa" väärinymmärrystilanteissa ja "kivoissa" hahmoissa. Samalta se minusta tuntui.
Katsoisin vielä kolmannenkin kaudellisen.

Yozakuran uusintayrityksestä puolestaan ihmetyin jakso jaksolta enemmän. Ne harvat asiat, joita vuosien takaisesta ykkösversiosta muistan, oli tällä kertaa tehty aivan toisin. Paljon oli jätetty tavaraa pois ja tuotu uutta tilalle, enkä missään vaiheessa oikein edes. Jos olisin ahkera, paneutuisin alkuteokseen ja selvittäisin miten asiat on sillä puolella toteutettu. En kyllä ihan hetkeen jaksaisi olla ahkera.
Moni asia oli toki tällä kertaa toteutettu paremmin ja esim. taistokohtaukset olivat huomattavasti ykköskautta intensiivisempiä. Toisaalta juonen sisällön ja sen kuljetuksen kannalta tykkäsin ykköskaudesta huomattavasti enemmän, joten loppujen lopuksi sarja jäi aika lailla samalle tasolle kuin se edellinenkin yritys.
Nyt vain odotan innolla, että tästä tehdään vielä kolmas versio, jossa hommat tehdään ihan eri tavalla kuin kahdella ensimmäisellä kerralla. Se vasta olisikin jotain!

*

Loppujen lopuksi tuntuu, että valintani syyskaudelle menivät jossain määrin ohi. Kuulemma ainakin edelleen jatkuvat Nagi no Asukara ja Samurai Flamenco olisivat kelvollisia katsottavia, joten ehkä teen jossain välissä animeaikahypyn ja kurkkaan niitä tarkemmin. Kenties, kenties.

Nyt päättyneistä ehkä omalla listalla paras teos oli kuitenkin vuoden verran pyörinyt Dokidoki! Precure, joka toki painii pituutensa vuoksi aivan eri sarjassa kuin nämä paritoistajaksoiset kääpiösarjat.

Omalla kohdalla DD:kin jäi silti hieman epämääräisen oloiseksi. Kokonaisuutena katsottuna sarja oli melko vuoristoratainen, eikä aina ollut ihan selvää mistä se haluaa milloinkin kertoa. Monta tarinaelementtiä heitettiin pian esittelyn jälkeen romukoppaan jäähylle, ihan vain jotta ne voitaisiin sitten kymmeniä jaksoja myöhemmin noukkia sieltä takaisin esille ja käyttöön. Esimerkiksi vauvankasvatusteema otettiin esille varsin mielivaltaisina ajankohtina, ja Joen ja Reginan mukanaolo tuntui lähinnä kierolta arpapeliltä.
Ja Alicen ruuruaika. Voi Alicea.

Onneksi sarjan kerronta tasaantui loppua kohden, ja viimeisissä arkeissa hahmokemioita ja taustatarinaa syvennettiin tehokkaasti ja toimivasti. Yllättävän liljaisasti, mutta kaipa sen niinkin voi tehdä. Koko loppuratkaisukin tuntui kaikin puolin raikkaalta, lämpimän pehmoiselta ja ylipäätään hyvältä.

Monin paikoin ristiriitaisen tuntuinen tekele, joka kuitenkin jäi selvästi plussan puolelle. Sunnuntaina starttaavaa Happiness Charge Precurea odotellessa!