Omavaraisia hahmoekosysteemejä

Eli miksi KanColle söi Touhoun.

Kuinka moni muistaa, kun vuosi oli nolkytä-jotain, Imperishable Night oli uusin Touhou-peli ja netti oli täynnä hauskoja IOSYS-flasheja kivan oloisilla musiikeilla ja hahmoilla?
Minä ainakin muistan.
Silloin ruoho oli vihreää, aurinko paistoi talvellakin ja joka päivä oli oma pieni seikkailunsa. Voi pojat, se vasta oli aikaa! Kävin jopa ulkona vapaa-ajallanikin, ainakin silloin tällöin.

Ja siitä se alamäki sitten suunnilleen lähtikin. Ei onneksi minulla, mutta näin Touhou-ilmiön osalta.
IN:n jälkeen tuli MoF ja SA, jotka eivät enää olleetkaan niin hyviä kuin pari edeltäjäänsä. Menettelivät, mutteivat yltäneet läheskään samalle tasolle.

Sitten tuli UFO ja Oh Desires, jotka maistuivat jo lähinnä puulta eivätkä innostaneet niin sanotusti lainkaan. Niissä ei ollut enää niin paljoa kivoja uusia hahmoja ja pelimekaniikat oli väännetty ihan millaisiksi sattuu.
Ilmeisesti nyt on tulossa/tullut sarjan 14. osa, mutta joo ei. Ei kyllä. Ei kinosta, minun töhökyytini taisi olla tässä.
On minulla parempaakin tekemistä. Esim.. opiskel-... katsoa piir-...
Pelata KanCollea ja etsiä siitä fanitaidetta netistä, eli tehdä tismalleen samaa mitä tein aiemmin töhöllä.

Tuntuukin vahvasti siltä, että tänä vuonna startannut Kantai Collection löi Touhou-saagalle viimeisen naulan arkkuun ja nousi tämän valtaistuimelle, kalifiksi kalifin paikalle. Tässä tapauksessa toimi oli tosin oikeutettu, sillä kansa oli tyytymätön oloihinsa ja vaati vallankumousta.
Tämän myötä rupesin miettimään tapahtunutta ja yleisemminkin harrastuskenttiä, joissa pyörin. Aika jossa elämme, on nimittäin jokseenkin mielenkiintoinen, myös viihteen kannalta.
Ja koska minulla kerran on blogi, miksen jakaisi näitä tuumauksiani muillekin?


Ja koska aihe on laaja ja sanallinen ilmaisuni jokseenkin venyvää, keskityn lähinnä "suureen kolmikkoon": Touhoujuttuihin, Vocaloideihin ja KanColleen, sekä yleisiin periaatteisiin, ja jätän pienempien ekolokeroiden ja yksityiskohtien käsittelyn vähemmälle. Tämä on jo tällaisenaan vähintäänkin tarpeeksi pitkä.


Mutta mitä tarkalleen ottaen ovat "omavaraiset hahmoekosysteemit (myöh. ohes)"?
Tässä yhteydessä tarkoitan tällä mitä tahansa hahmopainotteista tuotosta, jonka fanikunta ns. ruokkii itse itsensä, jatkojalostamalla alkuperäistä tuotetta fanitaiteen, doujinshien tahi muiden omajulkaisujen keinoin.

Toisin sanottuna niitä saagoja, joista löytyy Pixivistä ja booruista eniten fanitaidetta. Se kun on se näkyvin ja havainnollistavin mittari faniaktiivisuudelle.

Touhou, Vocaloidit, KanColle, ja periaatteessa Raamattukin kuuluvat tähän kategoriaan. Raamatun doujin-aktiivisuus vain tuntuu kovin tylsältä näihin muihin verrattuna, sillä sen fanitaide painottuu lähes kokonaan pelkkiin päähenkilöihin, ja sen fanit tuntuvat ottavan teoksensa joskus hieman liian tosissaan. Käytännössä sekin kuitenkin on ohes, sillä alkuperäiset kirjoittajat ovat kuolleet jo aikapäivää sitten ja homma pyörii kokonaan teoksen fanien voimin, ja toiminta on vahvasti hahmopainotteista. Tiedättehän, Jesse ja sen faija jne jne.

On kuitenkin huomatava että Raamatun kaltaiset, ei-internetavusteiset hittituotteet ovat erittäin harvassa. Käytännössä kaikki ohesit vaativat toimiakseen netin, jotta fanituotossysteemi kykenee tehokkaasti ruokkimaan itseään ja houkuttelemaan pariinsa uusia toimijoita. Jos piirtää kotona kuvan omasta lempihahmosta X, on sen levittäminen perinteisin keinoin melkoisen hankalaa. Myyntipisteen saaminen Comiketistäkään ei ole mikään itsestäänselvyys.
Juuri tämän takia kyseisenlaisia ilmiöitä on havaittu erittäin vähän, ja vasta ensimmäinen hiipuminen on aluillaan: netti on verrattain nuori ilmiö, Danboorun ja Pixivin kaltaisista isoista kuvalevityspalveluista puhumattakaan.

Ja onneksi meillä on nettikulttuuri ja Pixiv.
Mistä kaikesta jäisimmekään paitsi?

Mutta edes omavaraiset systeemit eivät ole ikuisia, lähinnä siksi ettei mikään ole ikuista.
Töhöyhteisö ei ole vielä kuollut, eikä varmaan tule vielä aikoihin kuolemaankaan, mutta suunta on selkeästi hiipumaan päin. Töhön tapauksessa tähän ei ole syynä KanColle tai mikään muukaan "kilpaileva teos", vaan lähinnä se, että kyseisen ekosysteemin omat rajoitteet tulivat vastaan.


Mitä rajotteita oheseilla sitten on? Mihin se kaikki lopulta kaatuu?
Yleisenä sääntönä sanoisin, että jos teos ei laajene, se hiipuu.
Mikään systeemi ei ole aidosti omavarainen vaan tarvitsee ulkoista lisäenergiaa toimiakseen, mikä tarkoittaa hahmosysteemien tapauksessa virallista lisämateriaalia tuottajien puolelta. Mitä omavaraisempi systeemi, sitä pienempi panostus riittää pitämään kehityksen kasvun puolella.
Käytännössä siis alkuperäisteoksen tuottajien tulee kyetä tuottamaan aidosti uutta lisämateriaalia teokseensa. Jatko-osia, uusia hahmoja, sovituksia eri medioihin. Mitä tahansa, mikä on laskettavissa samaan tuotteeseen tai tuoteperheeseen.

Touhou ei kyennyt tähän. Jatko-osat olivat yhä enemmän edeltäjiensä kaltaisia, mikä on peliformaatin vuoksi varsin ymmärrettävää. Ylöspäinscrollaavia danmakuräiskintöjä ei voi tehdä kovin monella tapaa, ja nekin uutuudet joita ZUN kokeili, olivat selvästi askelia vääriin suuntiin ja huononsivat pelikokemusta entisestään.

Kerrontaformaatti on kuitenkin näistä rajoittimista se kevyimmän tuntuinen, ja Töhöissäkin oltaisiin voitu pysyä PCB:n tyylissä aina näihin päiviin asti ilman sen kummempia ongelmia.
Enemmänkin homma kaatui/kaatuu siihen, ettei ZUN oikein kykene tuottamaan peleihinsä uusia hahmoja, vaan kierrättää niitä vanhoja yhä uudestaan ja uudestaan. Reimu ja Marisa ovat olleet pelattavina hahmoina jo iät ja ajat ja se on ihan oikei, mutta kenttäpääkkyjen uusiokäyttö menee jo liian pitkälle. Eikä niissä uusissakaan hahmoissa tunnu olevan mitään uutta.
Ilmeisesti Japanin mytologian tunnistettavat möröt loppuivat kesken ja homma katkesi siihen. Raja tuli vastaan.

Kantai Collection tulee kaatumaan viimeistään tähän samaiseen ongelmaan:
japanilaisia toisen maailmansodan sotalaivoja on tarkkaan rajattu lukumäärä, eikä niitä saa jotenkin maagisesti taiottua historiankirjoihin yhtään sen enempää.
Aluksia on toki lukumäärällisesti melkoisen paljon ja rajaa voi venyttää jonkin verran 改二-tyyppisillä hahmopäivityksillä, mutta raja on silti olemassa ja kummittelee takaraivossani.
Onneksi KanColle on aidon kaupallinen tuotos, joten sen tekijöitä todella kiinnostaa teoksen elinvoiman (lue: myynnin)  hengissäpito ja elävöittäminen. Sen kehittäminen ei ole tekijöilleen mikään oluttuoppiin verrattavissa oleva vaihtoehto, vaan työtä josta maksetaan palkkaa.


Tässä suhteessa Vocaloid-projekti onkin jokseenkin erityisessä etulyöntiasemassa:
sen kasvu on sidottu lähinnä teknologian kehitykseen, eli mitään varsinaista globaalia raja-arvoa ei ole vielä näkyvissäkään.
Äänisyntetisointi ei nimittäin tule vielä vuosikausiin olemaan sillä tasolla, että sitä voisi leikilläkään sanoa loppuun asti hiotuksi tai valmiiksi. Ei todellakaan.
Koko homma on vielä saatu MMD:n ja kumppaneiden myötä melko vahvasti sidottua 3D-mallinnuksen kehittymiseen, eli tuote on jatkuvasti liikkeessä siinä missä kyseiset alat muutenkin.
Lisäksi itse tuote on pelin tai tarinan sijaan soitin eli sisällöllistä puolta rajoittaa vain ja ainoastaan käyttäjien mielikuvitus, ja tekijänä on KanCollen tapaan kaupallinen, hahmokulttuuria ymmärtävä taho.

Sanoisin, että melkoisen bueno yhdistelmä. Kehittymisvaraa on, kehityshalua ja -resursseja on, ja soittimiuden ansiosta päävastuu sisällön tuottamisesta on faneilla itsellään. Firma vain tarjoaa siihen piirrettävissä olevan hahmon ja musisointivälineet. Mikun laulua tullaan kuulemaan vielä ihan hyvän aikaa, siitä voidaan olla melkoisen varmoja.


On jokseenkin harmillista, miten paljon ohesit painottuvat juuri siihen ikärajattomaan peli- ja ohjelmistopuoleen. Animessa vastaavia ohes-hittejä on todella vähän, animeversiottomissa VN:issä vielä vähemmän ja mangan ja ranoben puolella sellaisia ei joko ole tai ne on piilotettu jonnekin suljettuihin verkkoihin.
Animangapuolelta tulee mieleen lähinnä Precure-saaga Kuroki Reikoineen, fujoshi-Yayoineen ja muine pseudo-konsensuksineen, sekä juuri ne alussa mainitut Inazuma Elevenit, joista en valitettavasti tiedä oikein mitään.
VN-puolella taas ainoana oikeana teoksena tulee mieleen To Heart 2, joskin siitäkin taitaa olla jonkin sortin animersio. Kuitenkin teos on tunnettu nimenomaan pelinä, joten menköön.
Sääli, ettei enempää.


Kuitenkin nämäkin teokset pelaavat tismalleen samoilla säännöillä, kuin tunnetummat toverinsa:
Precuresta pukkaa tasaiseen tahtiin jatkokausia uusine hahmoineen ja tarinanpätkineen, ja vanhat hahmot saadaan yhteisleffojen voimin pidettyä kuvioissa mukana. Samaten TH2:sta tulee edelleen ties mitä fandiscejä, add-oneja ja Dungeon Travellereita. Figuista puhumattakaan.

Liekö sitten tarinoiden laajuuden ja liian tarkkojen hahmokuvausten syytä, ettei tältä puolelta pelikenttää tule koskaan Touhou-KanColle-Vocaloid-tason megailmiöitä? Kiveen hakatut hahmokertomukset kaventavat yhteisön omia muovaus- ja keksimismahdollisuuksia huomattavasti suhteessa hahmoihin, joista tiedetään vain muutama repliikki ja iso läjä historiallisia tosiseikkoja.
Kuitenkaan originaalihahmot eivät pääse koskaan samoihin sfääreihin, joten ilmeisesti hahmoilla tulee olla myös minimoitu taustatarina ja jonkin sortin muodollinen teosympäristö.
Ei tälle oikein muutakaan selitystä keksi.
En minä tiedä.

Loppuun vielä fanarttia piirtäviä Yayoi.