13.11.2013

Syyskausi 2013, ajatukset alkupuoliskosta


Kesäkausi tuli ja meni, ja olen lopultakin saanut syyskauden sarjavalinnat lyötyä lukkoon. Viime kausi tosiaan meni aikataulutuskämmien vuoksi omalla kohdalla vähän plörinäksi, joten ajattelin ottaa tällä kaudella hieman rauhallisemmin ja aloittaa tavallista vähemmän sarjoja. Kauden vaihteessa katsottavien lista valahti melkein kokonaan tyhjäksi, joten nyt on oiva hetki iisisti ottamiselle. Ehkä ehdin jopa katsoa joitakin viime kausilta jääneitä sarjoja pois kummittelemasta.
Tai sitten käytän tämä vapautuneen ajan KanColleen, mikä tuntuu todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Ylipäätään tuntuu, että tämä kausi on hyvä kausi rauhoittumiseen: ainakaan minuun kolahtavia sarjoja ei tunnu pyörivän mahdottoman montaa, vaan kausi tuntuu paria poikkeusta lukuunottamatta melko tasapaksulta ja yhdentekevältä hötöltä.
Tästä johtuen poikkean hieman yleisestä läpikäymiskäytännöstäni, ja painotan pidemmissä pätkissä katsausta jonkin verran niihin kauden "kinostaviin sarjoihin"(?) omien lemppareideni lisäksi.
Mutta muutoin tutulla formaatilla:




Non Non Biyori

Olen varma, että Japanin maaseudulla on suunnilleen tällaista.


Nanon on ehdottomasti kauden lempisarjani, siitä ei ole epäilystäkään. Teos painii omalla listallani aivan eri sarjassa kuin mikään muu nyt alkanut leppoisuutensa ja siten myös viihdyttävyytensä vuoksi. Välillä se on jopa ihan hauskakin, mikä on varsin mieluisa plussa.

Sarja tuntuu pelaavan oikeastaan kaikki tärkeimmät korttinsa hyvin: kullekin hahmolle on löydetty mitä sopivin ääninäyttelijä, hahmokaarti on yksinkertainen ja pelittävä, ja ennen kaikkea miljöötä käytetään tehokkaasti hyödyksi.

Sarja nimittäin uskaltaa, ja eritysesti osaa kertoa hahmojen arkisesta hassuttelusta turhia hötkyilemättä ja hätäilemättä. Onkin ihanaa seurata, kuinka riittoisan kokoisia aikaresursseja sarja käyttää maaseudun rauhallistahtisten asioiden, kuten kävelyn ja ulkona pällistelyn kuvaamiseen. Tunnelman tehostamiseen hyödynnetään yleensä leppoisia taustaäänimaisemia, ja esimerkiksi taustamusiikkeja käytetään miellyttävän hillitysti. Ja kaikki tekniset elementit ovat keskenään mukavasti sopusoinnussa.

Ei sarja kuitenkaan aivan viime kauden Tamayuran tasolle yllä parannus- ja mukavuusvoimassaan, mutta on se silti varsin kelvollinen tuotos ja osuu nimenomaan omaan viihtyvyysalueeseeni varsin tehokkaasti.
Mieluisaa katsottavaa, tässähän ihan paranee.



Gingitsune


Turreja ja mikoja, voi pojat mikä sarja!
En tiedä oliko juuri turreilla osuutta asiaan, mutta tuntuu ettei hopeakettu kiinnosta oikein ketään. Edes meitä harvoja, jotka sarjaa katsovat. Lautoja en oikein seuraa, mutta ainakaan Twitterissä ei ole sarjan tiimoilta näkynyt juuri yhtään huutelua, ja MAL-tutuistanikin näemmä vain yksi henkilö katsoo sarjaa. Jotain kertonee myös se, ettei samaiselle sivustolle ole kirjoitettu hahmokuvauksia kuin päähenkilöstä Makotosta. Yleensähän kaikista hahmoista ikinä kirjoitetaan hahmokuvaukset MAL:iin.

Tämä on mielestäni vähän sääli, vaikka ymmärränkin ettei edes sarjatyyppi ole useimmille sitä ominta omaa viihtyvyysaluetta. Mutta ei hopeakettu ole koululaisdraamaksikaan mitenkään erityisen heikkolaatuinen teos, ei todellakaan.
Se on hyvin keskiverron tasoinen teos. Se on sitten katselukulmasta kiinni, onko se hyvä vai huono asia.

Sarjan piirtojälki on tasalaatuista ja mukiinmenevää, eikä suurempia kämmimisiä yleensä osu silmään lainkaan.
Draamapuoli on miljoonaan kertaan nähtyä, tutun turvallista animulukiolaisten(vai yläastelaisten?) keskinäistä kanssakäymistä. Ja sitä on aina yhtä mukava katsoa.
Ja onhan siinä Kanemoto Hisako päätytön roolissa, mikä totta puhuakseni taitaa olla omalla listallani se sarjan suurin plussa.

Oikeastaan sarjan ainoa isompi miinus on sen taustamusiikkivalikoima, joka on kuin suoraan jostain kliseisestä jenkkimallisesta romanttisesta komediasta. Juuri sellaista itkevää huilua pianotilutuksen kera, mitä kyseisenlaisissa nyyhkylässytyksissä yleensä käytetään.
Ei kyseisten rallatusten käyttö varsinaisesti väärin ole, etenkään kun niitä soitetaan juuri oikeanlaisissa kohtauksissa ja oikein ajoitettuina.
Kappaleissa on vain se ongelma, että ne korostavat jo ennestään juustoisten kohtausten tunnelmaa liiankin tehokkaasti, mihin pakahtuu hyvin nopeasti. Itkevissä halishotaturreissa on jo itsessään aivan tarpeeksi yliällöä tulivoimaa, joten taustalle riittäisi jokin vähemmän tunnelmarikas kappale.



Miss Monochrome


Taisi olla jossain päin uusinta Recorania☆ tai Chitose get youta, kun havahduin muuttuneeseen suhteeseeni lyhärisarjoja kohtaan. Sarjojen mittaan niistä on ilmeisesti kutoutunut jonkinlainen lähes välttämätön osa kausittaista animelistaani, vaikken itse formaatista aivan kauheasti pidäkään. Sama homma kävi aikoinaan ranobekakalle: aina kun sellaista tulee, sitä on katsottava ainakin yhden sarjan verran per kausi.
Ne ovat tavallaan mausteistoni kullekin animekaudelle, eräänlainen hauska pieni näpäytys joka pitää animemakuani koko ajan pienessä liikkeessä.

Lyhärisarjat ovat myös huomattavasti monikäyttöisempiä ja lyhyen jaksopituutensa vuoksi helposti lähestyttävämpiä, kuin normaalipituiset tuotokset. Viitisen minuuttia kun saa aikataulutettua melkein mihin tahansa väliin päivää, mikä luo jonkinasteista vapauden tunnetta. Tai sitten jaksoa voi käyttää eräänlaisena animenallina, jolla voi asennoitua täyspitkien jaksojen katseluun vaadittavaan mielentilaan. Kätevää ja toimivaa, vaikkei varsinainen sisältö oikein mitään antaisikaan!

Lyhärianimeksi Monokromineiti on varsin kelvollinen teos. Se ei nimittäin yritäkään tunkea jaksoihin liikaa sisältöä, vaan sitoo viikottaiset pätkät tiukasti yksittäisiksi, sopivan lyhyiksi tarinankaariksi. Homma pysyy eheänä ja yhtenäisenä, ja siten myös toimivana. Toisin teki esimerkiksi Chitose, jossa palloteltiin kussakin jaksossa aivan liian monella vitsillä, mikä onkin pääsyy sille miksen sarjasta kauheasti välittänyt. Siitä tulee hyvin helposti pelkkää kaaosta.




Aoki Hagane no Arpeggio - Ars Nova


12 jaksoa täyttä 3D-animaatiota ja Seiji Kishin ohjausta. Mihin muuhunkaan sitä aikaansa käyttäisi?
Aina välillä mietityttää, onko tällaisten sarjojen tekeminen itse hra. Kishin jokin kiero mielihyvän lähde, vai onko tällä vain todella sadistisia työnantajia. Tämä teos nimittäin tuntuu yleisfiilikseltään aivan yhtä seijikishiltä, kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna pyörinyt Devil Survivor 2.
Ja ei, se ei todellakaan ole kehu.

DS2:n tapauksessa toisaalta ymmärrän osan tarinankerronnallisista ihmeellisyyksistä, sillä pelien sovittaminen animeksi on yleensä vähintäänkin haastavaa puuhaa. Pelissä kuitenkin olisi kuulemma ollut ainesta vaikka mihin muuhunkin, ja teosten yhteiset piirteet vissiin rajoittuivat lähinnä nimeen ja hahmokaartiin. Ainakin kuulemma, en ihan hetkeen aio koskea siihen peliversioonkaan.
Nyt kuitenkin vähän hämmentää, kun alkuteoksena näyttäisi olevan manga ja kaikki tuntuu silti yhtä mitäänsanomattomalta kuin ne kirotut pelisovitukset. Teemakin on suunnilleen samanlainen "koulukaveriporukalla systeemiä vastaan yeah"-pyöritys mukadiipeillä moraali-, voima- ja valtapohdiskeluilla höystettynä. Eikä se kyllä tunnu edes ohjauspuolella juuri sen paremmin toteutetulta, kuin ne aiemmatkaan pläjäykset.
Eikä edes 3D-toteutus tunnu pelastavan sarjaa, ihme kyllä.

Aohaga onkin kaiken kaikkiaan niin koomisen köykäiseksi kasautunut teos, että tätä katsoo ihan ilomielin eräänlaisena taidehistorian merkkipaaluna. Niin monen asian suhteen ollaan päädytty niin kummalliseen ratkaisuun, että joka jakso tuntuu pieneltä ihmeeltä Maan päällä. Tuskin näemme vastaavanlaista teosta ihan hetkeen, joten pakkohan tämä on katsoa nyt kun siihen kerran on tilaisuus.

Tai ainakaan toivon mukaan toista tällaista ei tule ihan hetkeen. Otsani painuu syvästi ruttuun, jos esimerkiksi siitä KanCollen animeversiosta tulee jotain tämän tasoista. Siitä ei saa tulla tällaista.


*


Nämä taitavatkin hyvin pitkälti olla lempparini kauden uutuuksista, sanan laajassa merkityksessä. Kyseiset teokset herättävät minussa eniten mielihyvää, kukin tyylillään. Lisäksi seuraan muutamaa ei-niin-minua sarjaa, joista lyhyesti ja listauksenomaisesti:

Kyoukai no Kanata on kauden pakollinen KyoAnisarja, ja siksi juuri katson sitä. Kaikki näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja niin edelleen. Tekninen osaaminen on edelleen studion tutulla hyvällä tasolla. Tuntuu kuitenkin että sarja painottaa liiaksi ranoben puolelta napattuun juoneen, joka puolestaan ei vaikuta järin kiinnostavalta. Tähän mennessä paras jakso olikin se studion ilmeisesti omakeksimä idolifilleri.

Kill la Kill on älyttömyydessään ja överiydessään varsin miellyttävää katsottavaa. Hyviä muistoja TTGL:n ajoilta ja roimasti hauskan näköistä piirtojälkeä. Viihdyttävää ja menevää aivonollailua, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Diabolik Lovers, kauden ihana impipelisovitus. Harmi vain, ettei se ole yhtään ihana vaan kaikki on kamalaa ja ahdistavaa. Jossain määrin koomisuuden asteelle yltävää kamaluutta ja ahdistavuutta, mutta silti. Käperryn lattialle joka jakson jälkeen, ei tämä ole sitä mitä otomegeemusarjoiltani haluan.
(lue esim. viime kauden postauksen Free!-osiosta, mitä sitten haluan otomegeemuanimeltani)

Noukome puolestaan on se kauden rutiininomainen hömppäranobesovitus. Ei todellakaan lajityyppinsä parhaimmistoa, mutta keskiverto ja ihan OK-tasoinen suoritus. Tarvitsisi kelpo tujauksen lisää övereitä tilanteita ja rivikaupalla lisää repliikkejä dialogeihin.
OP-pätkän alku ja loppusekunnit ovat hurmaavia, kyllä tätä niiden ja Yukihiran voimin jaksaa katsoa.
Paiotsu.




Siinä oli kauden uusien sarjojen puolesta pääasiallinen anti omalta osaltani. Jatkokausien puolelta katson tällä hetkellä vain Aikatsua sekä uutta Yozakuraa, ja Infinite Stratosin yrittänen aloittaa vielä jossain välissä. Saas nähdä, onnistuuko.
Little Bustersin kakkoskauden heitin mäkeen, koska siinä oli liikaa jotain pääjuonen oloista angstidraamaa ja liian vähän turhanpäiväistä hassuttelua.

Aikatsun kakkoskausi on yhtä Aikatsu kuin edellinenkin: uudet hahmot tuntuvat kivoilta, kaikki on kivaa ja kivoja asioita on ihan kivasti. Uusi OP tosin on selvästi edellistä heikompi, mikä hieman harmittaa. Yleisesti ottaen kuitenkin oke-oke-okay.

Yozakura Quartet on muun muassa siitä mielenkiintoinen, että sen kuulemma kuuluisi olla uudelleenkerronta ensimmäisestä versiosta. Kuitenkin koko ykköskaudesta skipataan suoraan noin puolet, ja hypätään saman tien sen pääarkin kimppuun, mikä on hieman erikoinen ratkaisu.
Rinin ja kaikkien muidenkin hahmoesittelyiden yli hypättiin, Aolla on satelliittiskilli saman tien käytössään ja sen sellaista ei ihan pientä. Samalla kuitenkin pääarkin sekaan viljellään kaikkea ihmeellistä, mitä ei alkuperäisessä versiossa muistaakseni ollut, kuten nyt käsiteltävät naapurikaupungin pormestarinvaalit. Saatan toki muistaa väärinkin, ensimmäisestä kaudesta kun on jo niin hirveän kauan.
Kuitenkin ihan kelvollinen puoli-jatkokausi. Erityisesti ne kohinaiset ja säröiset äänimaisemat miellyttävät minua suuresti.


Tässäpä nämä taisivat ollakin. Kuten tosiaan tuolla ylempää ylempänä totesin: melko tasapaksulta tuntuu, eikä erityisen tunteitaherättäviä sarjoja ole tarttunut haaviin kovinkaan montaa. Tunnerikkaimmat edustajat taitavat olla nanon sekä ns. diabooliset vaimonhakkaajat.
Mutta mikäs siinä, laimeita kausia tulee aina välillä. Pystyypähän ottamaan hieman iisimmin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti