Jos vain kaikki pikkusiskohahmot olisivat kuten Sakura ja tämän luokkalaiset

Silloin katsoisin varmasti enemmän pikkusiskosarjoja.

Kyllä, nyt eletään 2010-lukua eikä suinkaan ysäriä tai niin sanottua nollakymmentälukua.
Ei, en ollut tähän mennessä saanut Cardcaptor Sakuraa katsottua. Vaan nyt olen.
Päätin tosiaan painottaa tämän vuoden animeohjelmaani mahdollisuuksien mukaan jo tulleisiin taikatyttösarjoihin, ja päädyin Heartcatch Precuren jälkeen toiseen yleisesti ikiklassikoksi myönnettyyn teokseen, Cardcaptor Sakuraan. (myöhemmin tekstissä CCS tai CC-Sakura)
Etukäteen tiesin sarjasta suunnilleen vain sen maineen ja muutaman OP/ED-biisin videoineen Stepmanian kautta. Joitakin fanart-kuvia joskus nähnyt ja kenties pari MAD-pätkää, mutta mitään sen tarkempaa mielikuvaa teoksesta ei etukäteen ollut.
Jos nyt sarjan aikana yhtään viisastuin, niin ainakin sen verran, että tajusin CC-Sakuran todellakin ansaitsevan sen maineen, jolla siitä edelleen puhutaan. Yksittäisiä screenshotteja katselemalla tai kyynel silmäkulmassa intoilevan kirjoittajan fiilistelyjä lukemalla sitä ei välttämättä ihan hahmota, mutta sarja on myös nykymittakaavassa varsin katsomisen arvoinen teos ja ansaitsee paikkansa yleissivistys- ja klassikkolistoilla.

Sarjaa on varmastikin kehuttu jo sen esitysajoista (1998-2000) lähtien, mutta kehutaan nyt vielä vähän lisää. Nyt kun kerran voin sen tehdä ja sarja on minulla vielä tuoreessa muistissa.
Teksti saattaa analyyttisen burgerointitarkastelun sijaan painottua henkilökohtaiseen fiilistelyyn ja riemuun sarjan olemassaolosta, mutta niinhän suurin osa kaikista muistakin blogini teksteistä tekee joten ei mitään uutta sillä saralla.
Mukana lienee myös jokunen spoilerinpoikanen, mutta niillä nyt ei ole väliä sillä kaikkihan me olemme jo nähneet kyseisen sarjan, emmekös olekin? Jos emme ole, katsokaamme. Jos ei huvita, kelatkaamme muutama rivi ylöspäin ja päättäkäämme katsoa. Sillä se jos mikä kannattaa, vaikka 70 jakson pituus aluksi kauhistuttaneekin. Niitä kaikkia ei ole pakko katsoa kerralla.



Mikä sarjassa sitten oikein jaksaa iskeä, vielä näin kymmenkunta vuotta ilmestymisen jälkeen? Eihän siinä edes ole Ufotablemaisia digitaalisia valoefektejä 16:9 kuvasuhteella ja 1080p-resoluutiolla! Pelkkää rösöistä, käsinpiirrettyä jälkeä ja ihmeellisiä nappisilmänaamoja, joita kukaan ei enää käytä missään! Kaikki tutut ääninäyttelijätkin puuttuvat!
Tästä 60% oli sarkasmia ja 60% viittauksia omiin animenkatsomistottumuksiin. Jokainen saa sitten ihan itse miettiä, kuinka suuri osa näistä kahdesta totuusalueesta on päällekäin. Venn-diagrammeja kehiin!
Mutta kyllä, CC-Sakura todellakin on 90-luvun lopun sarja ja se näkyy piirtojäljessä. Omasta puolestani voin myöntää, että näin nolkytluvun jälkipuoliskolla harrastuksen aloittaneena käsinpiirrettyn jäljen sietokyky on puhtaasti totuttelukysymys. Ei siinä ole mitään sen kummempaa, ei sen enempää tai sen vähempää. Totuttelun voi joko tehdä tai olla tekemättä.

Hoee, minä vahingossa 90's

Mutta ensinnäkin. Käsinpiirtotyyliin totutteluun menee menevässä sarjassa ehkä noin kolme jaksoa. Se ei ole ihan hirmuisen monta minuuttia, ainakaan näin pikaisesti laskettuna. Itse taisin tehdä sen Initial D:llä ja syvensin osaamistani Princess Tutulla.

Mutta toisekseen. CC-Sakura ei ole pelkkä kasa viime vuosituhannen piirroksia. Piirrokset on nimittäin liitetty toisiinsa kiitettävän kompaktisti, yhtenäisiksi kuvasarjoiksi joista voi halutessaan muodostaa illuusioita liikkeestä pläräämällä kuvia riittävän nopeasti.
Asian toisin ilmaistakseni: CCS:ssä on aika tuhottomasti niin sanottua sakugaa. Tasokasta animointia on muistaakseni jok'ikisessä jaksossa, tai vähintään lähes jokaisessa. Madhousen toimittamana.

Mutta kolmannekseen. Sarjan varsinainen hohto on jossain aivan muualla, kuin siinä miltä se näyttää.
Ei, ei nyt varsinaisesti ohjauksessa. Sekin oli kyllä keskimäärin vähintään perushyvin toteutettua.
Ei, ei myöskään musiikeissa. OP:issa ja ED:issä oli toki paljon iki-ihanaa Hirose Koumia säveltämässä, sanoittamassa ja joskus jopa laulamassa ja taustamusiikit sopivat sarjaan ihan riittävän hyvin. Mutta ei, sekään ei ollut ihan se juttu.
Se juttu oli lähinnä niissä hahmoissa.

Väittäisin, että nimenomaan hahmojen käsittely on sarjan upeinta antia. Pysähdyin tässä piakkoin sarjan jälkeen miettimään ja olin ainakin toistaiseksi päätyvinäni sellaiseen lopputulokseen, että CCS:ssä olisi näkemistäni sarjoista parhaiten kirjoitettu hahmokaarti. Sitten käytin muutaman tovin lisää asian miettimiseen, mutta ei. En keksinyt mitään, missä hahmot yltäisivät ainakaan yli CCS:n tasosta. En vain kyennyt, saa toki hihkua jos sellaisen sarjan sattuu tietämään.

Toki 70 jaksoa +elokuvat antaa reilusti keskivertoa enemmän pelivaraa hahmojen kasvuun ja kiinnittymiseen katsojan sydämeen, mutta CCS:ssä hahmojen taso ei ollut ihan niin tiukasti aikaresurssien varassa. Ne toki helpottivat kerrontaa huomattavasti, mutta enemmänkin viittaan nyt hahmojen "tasokkuudella" siihen aitouteen, jota ne huokuvat läpi koko sarjan. Katsojalle vain annetaan jokunen jakso enemmän aikaa sen huomaamiseen.

Kun puhun hahmoista, luonnollisestikin pääpaino on itse Sakurassa sekä tämän luokkalaisissa.

Mielestäni sarja kuvasi hahmojen kautta ala-astelaisuutta varsin tehokkaasti ja uskottavasti, mutta kuitenkin hellävaraisten ja luontevin ilmaisukeinoin.
Ei, vastoin yleistä uskomusta taikatyttösekvenssit eivät ole ihan se luontevin toimintaympäristö ala-astetytölle, mutta ne olivat sarjan kontekstissa hyväksytty oikotie. Taikatyttösarjuuden piikkiin voi ja kannattaa laittaa yhtä sun toista.
Ala-astelaisista annettu kuva on toki vähän kaunisteltu sellainen (eikä ihan vähääkään), mutta kukapa nyt mitään inhorealistista kuvausta ala-asteajoista haluaisikaan katsoa? En minä ainakaan.
Näkyvin osa-alue kaunistelussa lienee se, ettei Sakuran koulun poikia näytetä oikeastaan yhtään. On vain kypsä ja rauhallinen Shaoran, Chiharun hillitsemä Yamazaki ja Eliol, jonka lapsiparametrit ovat monessa mielessä vähintäänkin kyseenalaiset. Kaikki ne oikean elämän kusipäisesti käyttäytyvät, mölyävät kymmenvuotiaat pikkupojat puuttuvat täysin. Ja ihan hyvä niin.
Todella harvassa kuitenkin ovat sarjat, joissa kyseisen ikäiset hahmot todellakin tuntuvat edes jossain määrin ikäisiltään. Yleensä ne tuntuvat olevan niitä samoja lukion ykkösluokkalaisia, joiden fiktiivistä ikää on vain laskettu nopan silmäluvun verran. Saattaa toki olla niinkin, että animen lukiolaisten luonteenpiirteitä on laskettu lähemmäs ala-astelaisia, eikä toisinpäin. Mutta ei paneuduta siihen ainakaan nyt sen tarkemmin.


Mutta niin.
Kyseinen hellävarainen kuvaamisarsenaali pelaa hyvin pitkälti sen voimin, että sarjan ala-asteikäiset hahmot hengaavat lähinnä toisten ala-asteikäisten hahmojen kanssa. Lisäksi mukana tietenkin pyörii ikivanha Kerberos, mutta kyseinen herra Kero-chan nyt tuntuu olevan henkiseltä tasoltaan suunnilleen samalla tasolla Sakurajengin kanssa, joten menköön. Hahmojen iän ollessa riittävän homogeeninen, näiden yhteiset piirteet saadaan tuotua tehokkaasti esiin.
Ala-astelaisten kohdalla nämä ilmenevät pääosin kolmen arkisen asian kautta, joita sarjassakin tehokkaasti käytetään. Hahmojen välisten keskustelujen, ongelmaratkaisukyvyn sekä ihan vain yleisen ajattelutavan kautta. Loppujen lopuksi kaikki voidaan toki niputtaa näistä viimeiseen, mutta käytettäköön kahta ensimmäistä vaikka havainnollistavina esimerkkeinä ja erikoistapauksina.

Dialogin kohdalla hahmojen ikä tulee esille jo puheenaiheista ja puhetyylistä. Tai enemmänkin: puuttuvista puheenaiheista ja puhetyyleistä. Kaikki, mistä Sakuran luokkalaiset toisilleen puhuvat, on puolin ja toisin puhdasta, viatonta tai muuten lapsenomaista. Korttijuttujen ohella puheenaiheet painottuvat lähinnä eri oppiaineisiin, näihin liittyviin kotitehtäviin tai vaikkapa kaupungin uuteen lelukauppaan. Juuri sellaisiin asioihin, mistä pikkulapset nyt yleensäkään toisilleen puhuvat.
Tietenkään nämä eivät voi puhua toisilleen mistään maailman oikeasti ikävistä asioista, sillä he eivät yksinkertaisesti tiedosta näiden asioiden olemassaoloa vaan näkevät lähinnä oman elämänsä valoisat puolet. Mikä onkin se hirmuisen lohdullinen ja kiva puoli lapsissa.
Toisaalta kukapa nyt aikuisenakaan haluaisi näistä asioista jutella kavereidensa kanssa, joten havainnollisempaa lienee se, että keskusteluista puuttuu kokonaan kaikki pervo tai ylipäätään seksuaalisuuteen viittaava puhe ja siitä punastelu. Toista se on vaikkapa lukioon sijoittuvissa sarjoissa.
Ja se, jos mikä on lapsena olemista.

Ongelmanratkaisukyky on osa-alue, johon sarja tuntuu käyttävän lähes kaikki taikatyttöilyresurssinsa. Korttinappaamistilanteet eivät ole pahan nujertamista tai synkkyneen sydämen entisöintiä, kuten monessa muussa taikatyttöilyssä, vaan temppuilevat kortit ovat loogisia ongelmia jotka tulee ratkaista.
Katsojan silmissä suurin osa korttikaappauksiin liittyvistä ongelmista on ilmeisiä ja triviaaleja, suurin osa niistä kun liittyy erinäisten elementtien ja luonnonilmiöiden keskinäisiin suhteisiin. Jotka nyt tunnetusti ovat melkoisen yksinkertaisia. Varjo katoaa valon kohdatessaan ja sen sellaisia.
Kuitenkin Sakura tovereineen käyttää näiden ratkomiseen ja pähkäilyyn tuhottoman kauan aikaa.
Eivätkä he nyt mitenkään tyhmiä ole, vaan lapsia. Looginen päättelykyky kun sattuu olemaan ominaisuus, joka kehittyy lähinnä iän myötä ja käytettäessä. Itse asiassa kehittyy kuulemma koko iän ajan, tai ainakin siihen asti että ns. vanhuudenhöperöys alkaa viedä voiton.
Sen takia katsoja ei missään vaiheessa turhaudu hahmojen pähkäilyyn, vaan seuraa vierestä lempeän kannustavasti ja iloitsee yhdessä Sakurajengin kanssa, kun ongelma vihdoin on saatu ratkottua. Ihan itse osasivat!

Yleiseen ajattelutapaan voidaankin sitten käytännössä ympätä kaikki muu sekalainen ja lapsille ominainen, mitä sarja tulee jaksojen aikana esitelleeksi. Päällimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen se kohtaus, missä Sakuran isän tärkeä työtietokone meni kortinnappauksen yhteydessä rikki.
Mitä teki Sakura?
Sakura itki, ja yritti epätoivoisena pyydellä anteeksi tapahtunutta.
Koko pätkästä suorastaan huokui se voimakas, lapsuudesta tuttu tunne. Se tunne, kun on tehnyt jotain väärää, eikä tiedä yhtään miten asian saisi korjattua. Se mielenkiintoinen yhdistelmä katumusta, turhautuneisuutta ja häpeää.
Sakuran koko olemus kyseisessä pätkässä hohkasi tätä fiilistä, ja ainakin minuun se iski melkoisen kovaa ja herätti kaukaisia muistoja lapsuudesta.


Samassa kohtauksessa kuitenkin esiteltiin paljon Sakuran isän reaktiota tilanteeseen. Aluksi tämä oli hieman hämmentynyt ja yllättynyt tilanteesta, mutta kääntyi sitten lohduttamaan tytärtään.
Totesi, ettei mitään tietokoneen mukana oikeastaan mennyt mitään tärkeää, ja että jos tämä vaikka auttaisi huoneen siivoamisessa.

Omasta vinkkelistä katsottuna tämä onkin sarjan hauskimpia iskupointteja. Samaan aikaan teos tuo mieleen kaunisteltuja muistoja lapsuuden hyvistä ja viattomista ajoista ja tunneskaaloista, ja aina välillä palauttaa katsojan ikälinjan toiselle puolelle. Kannustamaan pientä lasta, joka ganbaroi parhaansa mukaan.

Touya, jos et huomannut niin sinulla on muki ihan siinä nenäsi edessä.

Ainakin omalla kohdalla nimenomaan Touya olikin sarjan sisällä selvästi samaistuttavin hahmo. Omakin pikkusiskoni oli vielä tähän syksyyn asti ala-astelainen ja tunnistin monia tuttuja piirteitä Touya-Sakura -dynamiikasta.
En toki ole yhtä siscon kuin Touya, enkä näe aaveita tai ravaa töissä, mutta pienimuotoinen kiusoittelu tuntuu olevan ihan universaali ilmiö isoveli-pikkusiskosuhteissa. Ainakin näin minun omalla, lähipiirin otannallani mitattuna.
Samalla tapaa oli huomattavasti luontevampaa lähestyä Sakuran kokuhaku-kohtausta ennemmin Yukiton näkökulmasta kuin Sakuran. "Mitenköhän tämän nyt sanoisi mahdollisimman kiltisti?"-fiilis oli varsin ymmärrettävä ja saatiin kuvattua hyvin.
Ja kiltisti Yukito sen saikin sanottua, oikein mainio suoritus.
Molemmilla puolilla ikälinjaa toki voi olla samaankin aikaan, jos vain löytyy tarpeeksi multitaskaamiskapasiteettia.



Mutta edes CC-Sakurassakaan kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ehei!
Sarjan juoni nimittäin alkoi mielestäni yhdessä vaiheessa ns. kusta kaiken sen päälle, mitä siihen asti oltiin saatu rakennettua verkkaiseen tahtiin ja kaikessa rauhassa.
Tarinassa kaikki toimi varsin mainiosti aina sinne asti, kunnes Sakura vihdoin pääsee unissa lupaillulle Tokyo Towerille korttimestaruuden lopputenttiin. Yukiton pyöräytys Yueksi oli vielä varsin menevää kamaa, samoin Yuen liittyminen Sakuratiimiin. Kaikki kortit oli saatu kasaan, koko sählinki oli jo hallinnassa ja kaikki olisi enemmän daijoubu kuin koskaan.
Sitten tuli Clow Reed.
Sitten tuli ensimmäiset Sakurakortit.

Tähän asti kaikki vielä menetteli, vaikka oli varsin selvää ettei tarina enää toisi mitään uutta kehiin. Ensimmäisten viidenkymmenen jakson aikana kerättyjä Clowkortteja vain pyöriteltäisiin uudestaan läpi ja muuteltaisiin Sakurakorteiksi, mikä on kyllä turhaa paikallaan junnaamista mutta olkoon.
Ensimmäiset viitisenkymmentä jaksoa olivat niin mahtavaa ja iloista tavaraa, että kyllähän tämän nyt kestää ihan hyvin!

Sitten tuli punasteleva Shaoran.
Nope.
Sitten tuli kaikki ihmeellinen draama katoavasta Yukitosta ja punastelevasta Shaoranista ja Nakurujutut ja ties mitä.
Nope, nope nope.

Ja sinä päivänä sain synkän muistutuksen.

Tuntui vähän siltä, kuin kaiken sen alkupäässä esitetyn hienovaraisen Shaoran x Sakura -dynamiikan suhteen oltaisiin vain luovutettu hyvin tyynesti. Siihen käännöskohta tuntui iskevän kaikista koviten. Ikään kuin aidan päälle oltaisiin jo ehditty kiivetä, ja vasta sieltä nähty kohta, jossa aitaa ei ole laisinkaan ja siirrytty mielummin sinne.
"Alkupään" Shaoranin kasvatus lähemmäs Sakuraa oli rauhallisuudessaan niin hyvin toteutettua, että yllättäinen laiskuus kurpaisi vähän turhan kovaa. Vaivaa oltiin jaksettu nähdä jo niin pitkään ja niin paljon aina Shaoran-Yukito-Sakura -kolmiodraaman pyörittelystä asti. Sääli, että kaikki sitten kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi.
Ehkä CC-Sakuran lopun romanssidramatiikka olisi toiminut jossain muussa teoksessa ihan hyvin, ken tietää. Mutta itse sarjan tahditukseen nähden se käänsi aivan liikaa asioita päälaelleen aivan liian nopeasti.

Mutta.
Yhteensä sarjassa oli 70 jaksoa. Niistä parisenkymmentä viimeistä käsitteli Sakurakortteja ja Yukito-Clow Reed-Shaoranhäslinkiä.
Niistä paristakymmenestä alkupuolisko taisi vieläpä käsitellä pelkkiä Sakurakortteja.
Yhteensä siis viitisenkymmentä jaksoa kultaa ja kivaa, kymmenkunta jaksoa ihan ok:ta ja kymmenkunta jaksoa kummallista derppailua.

Eli näin äkkiseltään laskettuna:
Sarja jää loppusählingeistä huolimatta reilusti plussan puolelle.
Ylipäätään sarja oli kokonaisuudessaan kovin iyashikeimäinen ja parantava teos. Jatkuvasti oli varsin selvää, ettei juuri kukaan tai mikään sarjassa halua tehdä pahaa oikein kellekään. Osaa hahmoista ja korteista vain välillä hieman pelotti ja huolestutti, eivätkä ne oikein tienneet mitä tehdä. Kuten yleensäkin maailmassa: suurin osa pahoista jutuista on nimenomaan tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden aikaansaannosta, eikä varsinaisesti pahaa tahtoa.
Esimerkiksi nyt Yuen asenne Sakuran loppukokeessa. Tämä ei vain tuntunut vieläkään hyväksyvän edellisen mestarinsa poismenoa, ja käytös oli siksi lähinnä itsepäisyyttä eikä Sakuran kiusaamista.
Ja sekin saatiin lopulta käännettyä hyväksynnäksi ja hyväksi mieleksi. Mainiota, mainiota!
Ja onneksi elämässä kaikkeen muuhunkin auttaa se Sakuran oma, voittamaton loitsu:

絶対大丈夫だよkyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin.