Ilmeeni, kun yllättäen onkin taas aikaa piirretyille
Kesäkausi ei tänä vuonna mennyt omalta osaltani ihan sataprosenttisen putkeen, mikä näkyy muun muassa siinä, etten kirjoittanut siitä lainkaan alkupuolen postausta. Ikävää, mutta nyt kävi näin.
Syynä tähän oli yksinkertaisesti se, että pääsin hyppäämään kauteen mukaan todella myöhään ja todella verkkaiseen tahtiin: muistaakseni ainoat sarjat, joita seurasin alusta asti viikottaisina olivat Free! sekä Fantasista Doll. Loppuihin tartuin vasta jossain jaksoissa 5-9, sarjasta riippuen. Tästä johtuen muutama alun perin katsomislistalle suunniteltu sarja ehti kokonaan loppua, ennen kuin olin katsonut niistä jaksoakaan. Esimerkeiksi näistä heitettäköön vaikkapa Fate/kaleid liner Prisma☆Illya, Gen'ei wo Kakeru Taiyou sekä Brothers Conflict.
Onneksi RSS-laturi kuitenkin puski näistä kaikista joka viikko jakson kovalevylle, joten saan ne helposti maratoonattua. Tai helposti ja helposti, aikaa kun ei ikinä ole käytettävissä ihan rajattomasti.
Syy kauden kämmimiseen oli melko yksinkertainen: tehtaaseen sijoittuvat kesätyöt veivät kaiken ajan ja energian, eikä kahdeksan ja puolen aivonnollaustunnin jälkeen riittänyt jaksaminen piirrettyjen katsomiseen tahi mihinkään muuhunkaan ajattelua vaativaan. Onneksi pääsin takaisin opintojen pariin, joten vaikka aikaa on vähemmän kuin töissä käydessä, on päivän päätteeksi yleensä huomattavasti virkeämpi ja elinvoimaisempi.
Ylemmät sepostukset ovat muuten 85%:sesti täyttä potaskaa. Oikeastihan syy piirrettyjen väliinjäämiseen on se, että leikin kaiken vapaa-aikani virtuaalityttölaivastoni kanssa.
Kuva liittyy. Lv. 50+ ei napsahda ihan äkkiseltään, eli hups.
En halua edes spekuloida, montako tuntia olen tähän mennessä käyttänyt KanColleen. Tässä ajassa olisi kuitenkin varmaan lukaissut jo keskiverron VN:än kokonaan. Onneksi peli on kuitenkin tasapainotettu sen verran hyvin, että leveleiden kasvaessa pelaamisesta tulee vaikeampaa ja pelitunnit vähenevät tai vähintään siirtyvät passiivisiksi huoltotunneiksi. Jää siis aikaa muihinkin hommiin, mukaanlukien piirretyille!
Tällä kertaa tekstit lipsahtivat vähän TL;DR:n puolelle, johtuen osittain juurikin niiden perinteisten alkufiilistelyiden puutteesta. Nyt kun en voi joka sarjan kohdalla vain todeta "kaikki oli kuten alussakin." Sääli.
Tästä johtuen jaan postauksen ihan suosiolla kahteen osaan. Tällä kertaa ohjelmassa Shingekiä ja söpöstelyä, kauden sesonkituotetiivistelmien kera. Aikanaan ilmaantuvassa kakkososassa sitten päinvastoin, eli vuorossa on Free! ja sufferointisarjoja (C3-kerho, Watamote), ja lisukkeena jokunen sana nyt pyörineistä jatkokausista.
Mutta muuten tuttuun tapaan:
Shingeki no Kyojin
Kuvassa tuotantotiimiläinen sarjan loputtua.
Shingekistä kirjoitin alkupostauksessa (kevät 2013) jotain sen suuntaista, että sarja pelaisi melkoisen vahvasti yleisellä fiiliksellä ja toteutustavoilla varsinaisen juonellisen annin ja "sisällön" sijaan. Ja saattaa olla niinkin, että olisin tuuminut sarjan myös onnistuvan tässä melkoisen hyvin, ja että kyseisen tyyppisiä teoksia katsoo oikein mielellään aina silloin tällöin. Aivot narikkaan ja volaa kovemmalle.
Se oli se päällimmäisin fiilis koko sarjasta, ja se fiilis kesti läpi koko teoksen.
Nimenomaan sarjan parhaimmat elementit pysyivätkin kutakuinkin samoina alusta loppuun, erityisesti Arakin ja Sawanon ohjaaja-taustamusisoijakombo pelasi tässäkin sarjassa kiitettävän hyvin, ja sai tapahtumiltaan mitäänsanomattomatkin kohtaukset tuntumaan intensiivisiltä ja mukaansatempaavilta. Esimerkiksi nyt ne iänikuiset muistelupätkät jaksojen alussa ja Erenin oikeudenkäynti, joka oli vähintään liikkeen kannalta kovin staattinen tilanne. Siinäkin kuitenkin onnistuttiin hyvin kuvaamaan tilanteen jännittyneisyyttä ja eri osapuolten kuumotuksia asian tiimoilta.
Vaikka sarjan tärkeimmät ja parhaimmat piirteet pysyivätkin alusta loppuun suhteellisen samoina alusta loppuun, ei sarja kuitenkaan ihan samanlaisena pysynyt. Puhuvien päiden määrä lisääntyi ja varsinaista juonenkuljetusta oli jakso jaksolta vähemmän, mutta samapa tuo koska kuka nyt Shingekiä juonen takia katsoi? Minä en ainakaan.
Eniten silmään kuitenkin pisti graafisen varianssin huima kasvu jälkipuoliskolle mentäessä.
Alkujaksoista muistan, kuinka paikottaiset stillikuvat erottuivat aina vähän turhankin selvästi niiden poikkeavan piirtojäljen ja liikeaiheiden yleisyyden vuoksi. Täten liikkeen puutetta tavallaan alleviivattiin ja korostettiin, mikä ei välttämättä ole kauhean hyvä asia animaatiosarjoista puhuttaessa. Jollei sillä sitten haluttaisi sanoa jotain Tärkeää, jolloin se on olennainen osa ilmaisua. Nyt joko ei haluttu, tai Tärkeät Asiat menivät minulta täysin ohi.
Loppupuoliskolla mukaan alkoi kuitenkin tulla kaikenlaista muutakin sählinkiä: värittämättä jääneitä osia ruuduissa, luonnottoman liikkumattomia ja outonaamaisia jättejä ja sen sellaista ei-niin-pientä kämmäilyä.
Onneksi sarjan keskivertojälki kuitenkin pysytteli tukevasti vähintään kohtuullisella tasolla, etenkin tiili- ja taivaspainotteisten taustojen osalta. Samaten 3D-manöövereillä lentelyä sisältävät kohtaukset olivat aina mieluista katsottavaa upeine taistelukoreografioineen ja niihin sopivine liikeruutumäärineen. Ja ennen kaikkea taustamusiikkeineen.
Toisin sanottuna: siistit jutut pysyivät siisteinä, vaikka sekaan heitettiin hieman lisää ei-siistejä juttuja jaksojen edetessä. Yleisesti ottaen tuotantotiimi teki oikein hyvää työtä, mitä oli ilo katsoa. Valmistaudun toiseen kauteen kuuntelemalla sarjan OSTia uudestaan ja uudestaan.
Kiniro Mosaic
Lyh. Kinmosa. Kauden aidoin ja rehellisin "söpöt tytöt tekemässä söpöjä asioita"-sarja.
...ilman sitä tekemistä, kylläkin. Pääpaino tuntui olevan lähinnä söpönä olemisessa ja epämääräisessä hengailussa.
Ja söpöjä ne hahmot olivatkin, siitä ei käy kiistäminen!
Taakse jääneellä kevätkaudella pyörinyt Yuyushiki teki jännän tempun. Se onnistui pitkästä aikaa herättämään minussa toiveita neliruutusarjojen animesovitusten tulevaisuuteen, ja palautti uskoni niihin. Tai palautti ja palautti, en nimittäin ole ihan varma milloin minulta olisi viimeksi uskoa edes löytynyt. Ehkä joskus silloin taannoin Keijoja tuijottaessa, mutta se nyt oli niin vapaasti tulkittu sovitus ettei sitä voi oikein laskea.
Yuyushikissä nimittäin oli korjattu suunnilleen kaikki, mikä neliruutuanimaatiossa oli aiemmin työntänyt poispäin. Sen hahmot liikkuivat reilusti, sen vitsit olivat yleensä jopa ihan hauskoja, mutta ennen kaikkea se tuntui yhtenäiseltä. Sellaiselta... jatkuvalta. Ei-diskreetiltä ja derivoituvalta. Kaikin puolin sulavalta setiltä.
Heti perään alkanut Kinmosa kuitenkin palautti tehokkaasti maan pinnalle ja neliruutuanimaatioiden arkeen. Juuri tätä ne ovat 90% ajasta, ja ovat varmaan niin kauan kuin söpötyttö-neliruutumangaa vain tehdään. Söpöjen tyttöjen irtonaista ja kömpelöä tilannekomiikkaa jakso jakson perään. Ja välillä vähän söpöjä tyttöjä ilman sitä tilannekomiikkaa.
Lukaisin tuossa äskettäin Comptiquesta pari haastattelua (8/2013 ohjaaja Tenshou=Tanaka Motoki ja 9/2013 pääkäsikirjoittaja Ayana Yuniko) sarjaan liittyen, jotka valottivat animen kasautumista jossain määrin.
Kyseinen sarja on Tenshoun ensimmäinen oma, suurempi ohjausprojekti, eikä MAL-listan perusteella aiempaa kokemusta muidenkaan sarjojen puolelta ole mitenkään aivan mahdottoman paljoa.
Kokemattomuuden piikkiin voi toki pistää melkein mitä tahansa, mutta siitäkin huolimatta tämän haastattelussa pisti eräs pätkä silmään. Tenshou nimittäin kertoo joskus kyseistä mangaa lukiessaan miettineensä, kuinka hieno teos se on ja kuinka siistiä olisi, jos sen saisi joskus saisi ohjata omin kätösin animeksi.
Siksi onkin jokseenkin mielenkiintoista, kuinka sarjan pääkäsikirjoittaja kertoo ohjaajan antaneen ohjeiksi, ettei sarjaa tarvitse väkisin vääntää erityisen yhtenäiseksi paketiksi.
Liekö sitten käynyt niin, että Tenshou on sarjaa lukiessaan ajatusleikkinä miettinyt erilaisia animepuolen toteutustapoja ja lopulta todennut että paskat, ei tätä kyllä saa nidottua kasaan mitenkään fiksusti. Tai sitten tämä vain rehellisesti uskoi sarjan irtovitsien vetovoimaan, ken tietää.
Ei Kinmosa tietenkään mitenkään erityisen huono ollut, ei edes neliruutuasteikolla. Ei todellakaan. Visuaalinen pehmonaamatyyli oli mieluisaa katsottavaa jaksosta toiseen, aloitusjakson brittiläarkki kovin hellyyttävä ja näin edelleen.
Se vain oli tiivistettynä niin neliruutuisa sarja, kuin Kirara-mangasta tehty anime suinkin vain voi olla. Juuri sellainen "kaikki oli söpöä, 6/10"-tasoinen puolimitäänsanomattomuus. Seuraavaa edustajaa odotellessa, tiedän kuitenkin katsovani.
Fantasista Doll
Toriman kirjoitti kauden alussa varsin näppärän postauksen Fantasistasta ja toisen kerran teoksen suhteesta niihin kahteen muuhun sarjaan, mitkä minun piti tällä kaudella katsoa mutten katsonut. Totuuden sanoja molemmissa teksteissä, kannattaa lukaista.
Sarjana Fantasista on vähintäänkin omituinen tekele, eräänlainen taikatyttöilyn "meidän täytyy mennä syvemmälle"-tempaus. Se nimittäin tempaisi parodisesti koko taikatyttösarjojen kehityskaaren mielenkiintoisella tavalla sekaisin ja nykyään (melkoisesti tiivistetty) historiakaari näyttää suunnilleen tältä:
1. Aikuiset miehet seurasivat pikkutyttöjen piirrettyjä
2. Näille tehtiin omat, räätälöidyt yöversiot kyseisistä sarjoista fanipalveluineen kaikkineen
3. Fantasista sekoitti aikuisten taikatyttöilyt takaisin pikkutyttöjen taikatyttöilyihin, ja syntyi hauska 3:1-sekoitus lastensarjoista ja yöanimesta.
Kolmannen askeleen ottaminen on jokseenkin ovela temppu, sillä eihän kukaan nyt seinen-taikatyttöilyjen tulemisen myötä lopettanut pikkutyttöversioiden katsomista, joten kaikki elementit olivat vähintäänkin tuttuja taikatyttöotakuille.
Syntyi fantasistinen kyhäelmä, jossa modernin visuaalisiin hahmoelementteihin, kylpykohtauksiin ja muuhunkin aktiiviseen fanipalveluun oli yhdistetty lastenpiirrettyjen "persoonallinen" kerrontatyyli ja sisäinen logiikka.
Fantasista olikin vahvan intertekstuaalisena parodiateoksena todella miellyttävää katsottavaa. Lastensarjaelementtejä käytettiin tehokkaasti ja niillä uskallettiin leikitellä: esimerkiksi väriviisikon keltaisen kirjoittaminen sekä porukan päätähdeksi että äksypuksu-pseudotsundereksi oli varsin ovela veto.
Ainakin oma mielikuvani keltaisista taikatytöistä on niin päinvastainen, kuin mikään mielikuva vain suinkin voi olla.
Juuri tällaiset rivien välistä luettavat pikkujutut yhdessä yleisen kohderyhmä-kuluttajakuntapiikittelyn kanssa olivat sarjan parasta antia. Itsenäisenä taikatyttösarjana ei ehkä ihan sitä rautaisinta kamaa, millään asteikolla mitattuna, mutta rivienvälisenä parodiana iskevä ja napakka teos.
Olen kyllä kuullut villejä huhuja sellaisistakin ihmisistä, jotka muuten välttelevät taikatyttösarjoja henkeen ja vereen, mutta jotka kuitenkin katsoivat Fantasistaa ilomielin. Tai ainakin yhdestä sellaisesta olen kuullut. Jokseenkin käsittämätön näkemys, mutta olkoon ja menköön. Mikäs siinä jos maittaa muutenkin!
Näiden yllä kuvailtujen lisäksi katsastin kauden uutuussarjoista Servant x Servicen, Gin no Sajin sekä vuosi sitten startanneen Aikatsun, joskin näistä viimeisen listaaminen päättyneisiin on vähintäänkin kyseenalaista. Sarjan seuraava vuosi kun starttasi lajityypille jokseenkin ominaisesti heti seuraavalla viikolla.
Mainittakoon näistäkin sananen jos toinenkin. Samaisessa järjestyksessä:
Makrillianimelta odotin ennakkoon Workingin tasoista hauskuutta ja leppoisaa meininkiä, koska sama naama molempien alkuperäisteosten takana ja aiheena työpaikka ja A-1 animoimassa ja Monaca musisoimassa. Näillä lähtötiedoilla odottaa väkisinkin samaa.
Harmi vain, etteivät makrillit yltäneet läheskään samalle tasolle kuin Töissä. Lähinnä omaan katselusilmään sattui sarjan neliruutuisuus, jota kylläkin yritettiin jossain määrin sievennellä, kuitenkin heikoin tuloksin. Vitsit jäivät kovin kylmiksi ja staattisiksi ääneenlausumisiksi, eikä hahmoillekaan siten meinannut oikein lämmetä. Läpänheitto ja tilannekomediat kun olivat etenkin sarjan alkupuoliskolla suunnilleen ainoita kommunikointikeinoja, mitä hahmojen välillä käytettiin.
Loppupuoliskon romanssijutut toki paransivat sarjaa huomattavasti, mutta siinä vaiheessa oli ainakin omalla kohdalla jo liian myöhäistä. Mielenkiinto oli jo menetetty.
Syytän tästä kaikesta huoletta ja perstuntumalta sarjan ohjaajaa, Yamamoto Yasutakaa. Ihan sillä perusteella että kyseinen herra oli ohjaamassa myös Ika Musumen kakkoskautta, josta en muista muuta kuin sen että se oli käsittämättömän laimea ja tylsä suhteessa ensimmäiseen. Ja näköjään sama perinne jatkuu: sekä Workingilla että Ika Musumen ykköskaudella on listoillani 8/10, Makrilleilla ja Ikan kakkoskaudella 5/10.
Näin käy joskus.
Gin no Sajin kanssa kävi jokseenkin köpelösti, enkä ole täysin varma miksi. Jäi vähän sellainen mielikuva, etten oikeastaan odottanut sarjalta etukäteen yhtään mitään, ja ettei sarjasta olisi loppujen lopuksi jäänyt käteen yhtään sen enempää. Kaikki, mitä sarjassa tehtiin, tuntui nimittäin hirmuisen antiklimaattiselta ja eniten liikutuin niistä kohdista kun hahmot söivät jotain hyvää.
Ei kun ei, nälkää ei välttämättä lasketa liikutukseksi tai muutenkaan tunteeksi, jolla sarjoja pitäisi arvostella.
Sarjan huumori, hahmokemiat ja ylipäätään kaikki tärkeimmät elementit tuntuivat ihmeen taskulämpöisiltä ja tutun kuluneilta. Edes Hachikenin kasvutarina ja etiikkapohdiskelut eivät kauheasti jaksaneet liikuttaa, saati sitten kaikki ne nirsoiluelementit.
Mutta ehkä vain olen liian pönde ja tunnekuollut tälle sarjalle, ja minun olisi ihmisenä pitänyt samaistua vähintään niihin Hachikenin luokkakavereihin, jotka alkoivat miettiä uudestaan elämäntyyliään.
Lihajutut olen kuitenkin päässyt miettimään jokseenkin moneen kertaan läpi, ja päätynyt aina samaan lopputulokseen Hachikenin kanssa, joten nyt en enää jaksanut. Nirsoilullekaan ei ole kauheasti ollut elämässä tilaa, kiitos kasvatuksen nimellä tunnettujen sosiaalisten paineiden. Se mitä lautaselle otetaan, niin myös syödään. Ja kaikkea, mitä tarjotaan täytyy vähintäänkin maistaa. Helppoa kuin heinänteko!
Taidan siis suosiolla jättää kakkospuoliskon kokonaan välistä. Joko tätä sarjaa ei oltu tehty minulle, tai minua ei oltu tehty tähän sarjaan. Jommin kummin, tai sitten päinvastoin.
Juustotyttö oli kuitenkin ihan söpö, eli kyllä sarjasta jotain ±0-tason yläpuolistakin jäi mieleen!
Aikatsun alkamisesta tosiaankin on jo jokunen tovi aikaa, kokonainen vuosi. Ja ainakin toinen samanmoinen edessä, mikä on kaikin puolin varsin riemastuttava ja juhlimisen arvoinen asia. Kyllä se aika kiitää, kohta tuo toinenkin kausi on loppumaisillaan.
Eli kyllä, viihdyin Aikatsun parissa varsin hyvin ja aion viihtyä toisenkin kauden verran.
Muistan, kuinka aikoinaan kirjoitin alkujaksojen postaukseen, miten en ole yhtään varma jaksanko kautta loppuun asti. Ja kuinka tötterössä kauhistelin, kun sarjalle luvattiin pituudeksi 50 kokonaista jaksoa odotetun 12:sta sijaan.
Hieman tarkemmalla tarkastelulla huomaa, että pääargumenttini droppaamisen puolesta oli sarjan järseän näköinen 3D-animaatio tikkukäsineen ja outoine huitomisineen.
Joskus viimeisten parinkymmenen jakson kohdilla aloin sitten miettiä, olinko vain turtunut käytettyihin mallinnuksiin, vai oliko sarjan taso parantunut sitten alkujaksojen.
Olihan se, kuva liittyy:
Sarjan 3D-tanssipätkien vakionaama eri jaksoissa, viimeinen alkaa olla jo lähellä 2D-sisartaan. |
Tanssimallien lisäksi sarja kehittyi monella muullakin mittarilla tarkasteltuna: keikkojen tanssikoreografioista tuli sulavampia ja niissä käytettiin kamera-ajoja paljon tehokkaammin, mutta myös tarinan puolella hauskanpitoon löydettiin uusia aspekteja ja hahmodynamiikka saatiin pidettyä eloisana ja kiinnostavana.
Tiivistettynä: Aikatsu osoitti minulle, että idolisarjoistakin on johonkin. Ainakin näistä hyvän mielen pseudotaikatyttöilyteoksista kivoilla hahmoilla. Ensimmäinen kausi oli siis varsin antoisa ja miellyttävä katselukokemus, oikein hyvää toimintaa tuotantotiimiltä.
Ensi kerralla sitten ne loput. Ja se ensi kerta tulee aivan pian, ihan varmasti tulee!
EDIT: Ja tässähän se onkin. Ei mennyt kuin pari viikkoa!
Hauskanpidonkin koetan pitää kohtuuden rajoissa, niin pysyy hauskat asiat hauskoina. Tästä lisää ensi kerralla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti