Kevätkausi 2013, loppufiilikset (?)

Yleisfiilikseni koko kaudesta olivat suunnilleen tätä tasoa

Kevätkausi... Se oli. Se oli jonkin aikaa, ja nyt se ei enää ole.
Kaiken kaikkiaan kausi oli perin erikoisella tapaa jakautunut, ainakin omasta näkövinkkelistäni kurkittuna. Tutkiskelin tuossa taannoin kauden sarjalistaani, ja tajusin että koin noin puolet katsomistani sarjoista lähinnä mitäänsanomattomiksi ja toisen puolen varsin miellyttäviksi teoksiksi. Hämmentävää, yleensä on kuitenkin prosentuaalisesti huomattavasti enemmän sarjoja, jotka herättävät edes jonkinlaisia tuntemuksia.
Asian voi toki nähdä siltäkin kannalta, että kausi oli keskimäärin varsin hyvä, sillä suoranaisten do not want -tasoisten teosten osuus katsotuista sarjoista jäi marginaaliseksi sivuhuomioksi.
Tai ehkä kaikki vain oli liian DIIPPIÄ kaltaiselleni kasuaalikatsojalle, mistäs sitä tietää!
Alkufiilikset kirjoitin silloin taannoin tänne näin.

Yuyushiki

Yuyushiki todellakin tuntui jokseenkin hyvältä. Kauden alkupäässä julistin, kuinka Yuyushiki on listallani kauden ehdotonta parhaimmistoa Shingeki no Kyojinin ohella. Shingeki tunnetusti lähti paikoin vähän derppailemaan tuotantopuolella, mutta Yuyushiki onnistui kunniakkaasti pitämään kärkisijastaan kiinni.

Sanoisin, että Yuyushiki onnistui erinomaisesti kaikessa mitä kehtasi yrittää. Yritettyjen asioiden lista ei ole erityisen pitkä ja persoonallinen, mutta vähintäänkin riittävä komediasarjalle.
Lähtöteoksen ansioksi luettaneen sellaiset seikat, kuin että päätrion hahmokemiat pelittivät erinomaisesti ja että sarjan sketseistä selvä enemmistö jaksoi naurattaa ihan kunnolla.
 Enemmän sarjassa kuitenkin miellytti se, kuinka hyvin manga oli saatu sovitettua animemuotoon: esimerkiksi vitsien tahditus ja näiden linkittäminen toimivaksi jatkumoksi oli toteutettu mitä erinomaisimmin. Vähät väliä täytyi ihan käydä tarkastamassa, onko alkuteos varmasti 4-koma vai sittenkin jotain ihan muuta. Huumori sinänsä tuntui varsin mangatyyppiinsä sopivalta, mutta tämän kiepsauttaminen animepuolelle oli tehty melkein jo häiritsevän toimivasti.

Toinen mieluisa animepuolen tempaus oli se, että sarjaa oli animoitu. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kuka nyt animea animoisi? Liikkuvaa kuvaa oli käytetty kiitettävissä määrin ja soveliaissa kohdissa, vaikka suuren osan sarjan sanaleikkipainotteisista vitseistä olisi voinut esittää tyynesti erilaisilla puhuvilla päillä eikä juuri kukaan olisi valittanut. Iso plussa siis "ylimääräisestä vaivannäöstä", liikkuvien kuvien katsomisella kun yleensä on jonkinasteinen itseisarvo sarjassa kuin sarjassa.

Ylipäätään Yuyushiki oli varsin hyvä esimerkki siitä, etteivät kaikki kerhotyttökomediat ole yhtä hyviä. Suureen osaan toteutuksillisista puutteista vain havahtuu ani harvoin, kun joku teoksista osaa tehdä nämä oikein. Yuruyuri teki sen, ja niin teki myös Yuyushiki.

Aiura

6reen kirjoittikin tästä jo huomion jos toisenkin. Ihan hyviä havaintoja esim. valonkäytöstä sarjassa, lukaisehan täältä jos et ole jo lukaissut. Saa kyllä lukea uudestaankin, jos haluaa!

Lukaisin tuossa oman alkupään postaukseni sarjasta ja noh... sanottakoon että se oli reilusti värittyneempi kuin aikoinaan todennäköisesti oli tarkoitus. Asiat tuli ilmaistua kovin oiotun suorasukaisesti ja yksipuolisesti, joten ainakin minulle olisi välittynyt kuva, etten olisi viihtynyt Aiuran parissa.
Asia kun ei ole ihan niin, eikä tainnut olla tuolloinkaan. Lähtökohtaisesti en edes heitä blogiini kuvallista settiä sarjasta, josta en pidä. Kivoista asioista kun on huomattavasti kivempi kirjoittaa kuin ei-kivoista.

Mitä varmaankin piti sanoa oli se, että sarja kalpenee vertailukelpoisten teosten rinnalla monessa suhteessa: jaksokohtaiset huumorielementit eivät päässeet lähellekään "oikean huumorisarjan" tasoa eivätkä leppoisuusaallot resonoineet kanssani yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi vuoritytöissä, jossa mukavuuttakin käsiteltiin yhtenäisen ja selkeän aiheen kautta. Selkeän aiheen avulla myös teemat saavat selkeämmän muodon ainakin minun päässäni.

Mutta ei Aiura erityisen huono ollut näilläkään osa-alueilla. Se vain olisi voinut kutitella reilusti mukavammin, joten siinä tuntui olevan huomattavasti ns. hukattua potentiaalia. Sentään kuvamateriaalit miellyttivät silmää huomattavissa määrin, mikä oli suuri plussa. Jos sarjasta jotain jäi mieleen, niin ne kivasti piirretyt jalat.
Hirmuisen kivasti piirretyt jalat.

Mutta ikävä kyllä juuri, kun niihin vähemmänkin hohdokkaisiin kohtiin sarjassa oli ehtinyt tottua, sarja loppui. Minuuttimäärä sinällään oli sarjalle tavallaan sopiva, mutta sanoisin ettei jaksomäärä vain riittänyt tehokkaaseen rentoutumiseen. Vertailuesimerkkinä: muutaman kauden takaisessa lyhärisarjassa Poyopoyo Kansatsu Nikissä viihtyvyysaste nousi ensin kymmenkunta jaksoa tasaiseen tahtiin ja pysyi loput nelisenkymmentä saavutetulla korkealla tasolla. Nimenomaan tällaisia lyhärisarjoja saisi tulla lisää, jos minulta kysytään.

Hataraku Maou-sama!

Kauden alkupuoliskon postauksessa kirjoitin Maou-samasta jotain sen suuntaista, että sillä olisi niin sanotusti jokunen todella hyvä tiili aloituskädessään, ja että jo niiden avulla sarjan parissa viihtyy erittäin hyvin. Ja että alkuasetelma on sopivan päätön ja ääninäyttelijät sopivat rooleihinsa ja tilannekomediat on toteutettu onnistuneesti ja että muitakin sellaisia miellyttäviä juttuja löytyy.

Taisin myös kirjoittaa jokusen sanan siitä, että sarja ei ihan välttämättä jaksa loppuun asti pelkästään näiden muutaman kivan jutun avulla. "Dora nomi" ei ole mikään käsi, vaan alkuasetelman ja toteutustason osaamisen lisäksi tarvitaan myös jotain muuta. Jotain, mikä jaksaa pitää yllä mielenkiinnon sarjaa kohtaan myös sen alkuinnostuksen jälkeen. Esimerkkinä saatoin mainita, että ehkäpä jo uusien ja yhä uusien hahmojen tuominen tarinaan saattaisi riittää tähän.

Nyt onkin vähän hankala kirjoittaa sarjasta minkään sortin loppufiiliksiä, kun kaikki meni niin tarkasti ennakko-odotusten mukaisesti.
Tilannekomedia pysyi läpi sarjan tasokkaana ja hyvin toteutettuna, ja aina tasaisin väliajoin mukaan heitettiin uusia hahmoja joilla toteutettiin uusia hyvin toteutettuja ja koomisia tilanteita.

Sarja siis pysyi läpi kauden viihdyttävänä ja hauskana, joskaan se ei tuntunut etenevän yhtään missään kohtaa yhtään mihinkään. Millään saralla.
Mikä oli paikoin jokseenkin häiritsevää, kun juonta kuitenkin yritettiin aina välillä tuoda takaisin mukaan tarinaan. Juonikuljetus nyt ei vain tuntunut olevan ihan sieltä vakuuttavimmasta päästä, kun loppupuoliskon "etenemisetkin" tuntuivat lähinnä alkupään kertaukselta uusien hahmojen kautta.
Tämä tunne iski viimeistään siinä kohtaa, kun Mao väänsi Suzunolle tismalleen samat sodankäynnin moraalirautalangat, kuin Emille kymmenisen jaksoa aiemmin. Ei näin.
Ylipäätään kuitenkin lopussa yhtä mieluisa teos kuin alussakin, katsoisin toisenkin kauden. Vaikka se olisikin tismalleen samaa tavaraa, kuin ykköskausikin.

Yahari Ore no Seishun RabuCome wa Machigatteiru.

Oregairun piti aluksi olla pelkkä keventävä lopetus Haganain kakkoskaudelle. Sellainen leppoisa, vähän samanhenkinen sarja helpottamaan arkeen palaamista. Kävi kuitenkin niin, että sarja osuikin keskelle jatkumoa: nyt meneillään olevalla kesäkaudella kun pyöriikin paljon puhuttu Watamote, joka ainakin käsittääkseni pyörii pitkälti samanlaisten sosiaaliaiheiden ympärillä kuin Haganai ja Oregairu.
Lienee merkki siitä, että tällaisille sosiaalikämmisarjoille on kysyntää. Se onkin sitten asia erikseen onko kysynnän löytyminen erityisen hyvä tai huono merkki kuluttajakunnasta, mutta tosiasia on että hylkiöydestä lieveilmiöineen saa revittyä toimivaa huumoria vielä vaikka kuinka pitkään.

Ei siis oikeastaan mikään ihme, että Oregairun letkautukset ja hahmokontrastit jaksoivat viihdyttää lähes loppuun asti. Käsiteltävät aiheet käytiin läpi huomattavasti raadollisemmin ja kyynisemmästä näkökulmasta tarkasteltuna kuin vaikkapa Haganaissa, joten pahemmilta sarjapäällekkäisyyksiltä vältyttiin tehokkaasti. Lisäksi aiheet saatiin kuitenkin pidettyä jokseenkin hillittyinä ja kyllin "fiktiomaisina", joten myös suuremmilta omakohtaisilta mielipahamuistoilta säästyttiin.

Kuitenkin teoksessa esitetyistä ajatusmalleista ja yleensäkin lähestymistavoista elämään suuri osa oli vähintäänkin riittävän tuttuja ainakin allekirjoittaneelle, joten samaistumiskohtia löytyi ihan tarpeeksi. Eikä se mitään haittaa, että nämä kohdat sijoittuvat lähinnä yläasteelle, eivätkä lukioon kuten sarjan hahmoilla.
Kuriositeettinä mainittakoon, että allekirjoittaneen kohdalla ehkä eniten kirpaisi Hikigayan tapa käyttää välitunnit nappikuulokkeilla musiikin kuunteluun ja silmät kiinni hengaamiseen. Ei kannata.
Lähteenä: minä.

Loppua kohti Hikigaya ja muut kerholaiset lähtivät kuitenkin mielestäni pehmenemään vähän liikaakin. Viimeisessä jaksossa päästiin jopa lähelle toimivaa tiimityötä ryhmäkilpailun muodossa, vieläpä siten, että Hikki oli vetävänä jäsenenä! Tuntui niin kovin hahmosta irralliselta.
Kyseisenlainen hahmokehitys on toki hahmojen kannalta mitä toivottavin asia, mutta ei välttämättä sarjan toimivuuden ja katsojan näkövinkkelistä kovin suotuisaa. Sarjan koko kantava idea kun tuntuu olevan juuri Hikkin ylikyyninen asenne kaikkea ja kaikkia kohtaan, joka on hauskaa juuri sen (pseudo-)totisuuden vuoksi. Jos hahmo ei sisimmässään enää ole välinpitämättömän suorasukainen, sarja saa luvan olla jo loppusuoralla. Tai halua olla, miten sen nyt sitten haluaakaan nähdä.

Kokonaisuudessaan Oregairu olikin yksi kauden suosikeistani, mutten aivan välttämättä halua tälle jatkokautta. Kaikki olisi siinä kuitenkin turhanpäiväistä lässytystä muiden ihmisten hyväksymisestä omaan elämään, jollain kumman melodramaattisella Yui-Yukinon-Hikki -kolmiodraamalla maustettuna. Ei kiitos.

Suisei no Gargantia

Gargantia, miksi aina niin DEEP?

Kokonaiskuvaa katsoessa Gargantia tuntuu vähän siltä, kuin jos Urobutch olisi päättänyt kirjoittaa spin-offin vanhalle kunnon lepostelusarjalle Arialle. Leppoisaa hengailua vesiplaneetalla, mutta seassa epämääräistä tarkastelua sufferointiyhteiskunnasta ja yksilönvapaudesta. Ja sitten vähän parannutaan, kun ei jouduta elämään kyseisenlaisessa yhteisössä. Hip-hip-huraa ja niin edelleen.

Ensimmäisten neljän jakson ajan olin vielä kuumottunut loppusarjan käänteistä ja tulevasta, varman oloisesta  kärsimyksestä. Skifimonsutausta pyöri yhä vahvasti mielessä ja asetti selvän uhan Gargantian pasifistiselle maailmankuvalle. Ledo nimittäin muistutti itseään ja katsojaa jatkuvasti aiheesta.
Mutta sitä mukaa, kun Ledo hengasi chillaajaporukan keskuudessa, tämä alkoi vähitellen päästä irti uhkaavasta tunteesta takaraivossaan. Kuten katsojakin.

Kaikki oli tähän asti sarjassa ihan hyvin. Jatkuva kuolemanpelko oli vaihtunut pienempiin murheisiin, esimerkiksi merirosvojen ja kanssalaivalaisten kanssa toimeentulemiseen ja sen sellaiseen arkiseen. Kaikki oli sulautunut jonkinlaiseksi isoksi virraksi, jonka mukana pystyi vain ajelehtimaan sen kummemmin mitään murehtimatta.
..mikä osoittautui hieman ongelmalliseksi siinä kohtaa, kun viimeisissä jaksoissa sarja osoitti sormella asioita, joita olisikin yht'äkkiä pitänyt murehtia.
Eiväthän ne asiat siinä vaiheessa enää jaksaneet kiinnostaa, kun katsomisasento oli jo mennyt virran mukana kellumiseen sopivaksi lötkömakaamiseksi. Siinä tunnetussa heikompi aines mereen -kohtauksessakin ilmeeni taisi olla yhtä chilli, kuin kyseisillä mereen heitettävillä. Sen varmaankin olisi pitänyt viimeistään siinä kohtaa olla samalla tasolla Ledon kauhistuksen kanssa. Ehkä?

Eli kyllä, Gargantialle sitten lopulta taisikin käydä vähän sama kuin Robonolle, mitä alkupuolen postauksessa pelkäsinkin. Kymmenen jaksoa epämääräistä pyörimistä ja loppuun jonkin sortin päätösrykäisy, niin sarja on valmis. Tässä vain ne kymmenen hengausjaksoa tuntuivat jossain määrin rennommilta kuin robonon vastaavat. Tai ainakin niistä jää päällimmäisenä mieleen ne grillibileet ja yleinen hauskanpito, mikä on jo huomattavasti parempaa kuin Robonon isä-poikariidat ja mitkälie.





Ja ne lyhyemmät:

Valvrave meni ohimennen ja ajankuluksi, kuten oli tarkoituskin. Hirmuinen määrä todella tyhmän tuntuisia juonenkäänteitä siihen oli saatu mahdutettua, mikä ei välttämättä ollut plussaa eikä miinusta vaan pelkkää hämmennystä. Nyt sitten mietin pari kuukautta kuumeisesti, haluanko oikeasti katsoa myös jälkipuoliskon vai annanko sarjan vajota unholaan.

Devil Survivor 2 on.. Se tosiaankin on. Lainattakoon twitteristä niin ei tarvitse itse kirjoittaa:
"Devil Survivor 2.............. oli. Hiroshi Kamiya, Daisuke Namikawa, Takahiro Sakurai ja Rikiya Koyama olivat siinä, mikä oli mukavaa."

Henneko täytti paikkansa ja oli yhtä hömppäpömppä ranobehaaremikomedia kuin moni muukin vastaava teos. Ei edes lajityypissään erityisen hyvä tekele, mutta viikottaisena ihan katsottava. Voiko näistä edes sanoa enempää? Azuki oli paras Henneko.

Miyakawa-ke loppui huomattavasti aiemmin, kuin odotin. Ehkä ihan hyvä niin, kymmenenkin jaksoa surkealla nettilaadulla ja vähintään yhtä karmeilla ääninäyttelijöillä ei välttämättä ole sitä millä animeteollisuus pelastetaan. Ei enää ikinä Miyakawaa ennen toista kautta, jos sellainen jostain ilmaantuu. Hieman epäilen, että jättää ilmaantumatta.

Red Data Girl
(tarkoituksella tyhjä)




Postaus venyi vielä myöhemmäksi, kuin yleensä. Enkä ole vielä edes aloittanut suurinta osaa kesäkauden sarjoista, pitäisi varmaan vähän skarpata. Yritän yrittää!

Ennakko-odotukseni kesäkaudesta