Kevätkausi 2013, fiilikset alkupuoliskosta (+talven päättyneet)

Uusi kausi hyrrää jo hyvää tahtia ja suurin osa sarjoista alkaa olla jo melkeinpä puolessavälissä.
Taitaa siis olla aika minunkin avata hieman omaa katselulistaani!
Tälläkin kertaa teen tämän tuttuun tapaan, tutulla formaatilla:

Yuyushiki

Tästä on parhaat sarjat tehty.

Kauden annos söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä asioita, tällä kertaa söpöinä asioina googlen ja wikipedian selailu ja knoppitiedon kaivelu netistä. Sarja toisaalta kehtaa käyttää tätä lähinnä sivuelementtinä ja suurin osa jaksoista menee siihen, että hahmot heittävät läppää ihan muuten vain luokkahuoneissa tai kotona tai milloin missäkin. Varsin hyvä ratkaisu, turha vääntää väkisin vitsiainesta googlekerhon aktiviteeteista. Saattaisi äkkiä loppua ideat kesken.
Jos totta puhutaan, sanoisin että Yuyushiki on Shingekin ohella kauden lempisarjani. Molemmat henkilökohtaisella asteikollani kauden parhaimmistoa, omissa kategorioissaan.
Idealtaan Yuyushiki on juuri sitä iänikuista boke-tsukkomihuumoria, mutta onnistuu sen toteuttamisessa harvinaisen hyvin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sarjan vitsit kolahtavat minuun varsin hyvin ja joka jakso on yhtä hauskanpitoa. Viikottainen hymyannokseni ja huvittuneiden tuhahdusten lähde!
Huumorisarjojen avaaminen ulkopuoliselle tekstin kautta on aina yhtä kamalaa puuhaa, eikä siten saa yleensä välitettyä minkäänlaista kuvaa itse sarjasta. Siksi voinkin jälleen kerran vain suositella, että itse kukin antaa sarjalle edes mahdollisuuden ja kurkkaa siitä ensimmäisestä jaksosta edes osan, ja harkitsee sitten maistuuko sarja vai ei. Kannustinvinkkinä voin heittää korkeintaan jotain "huumoriltaan vähän kuin Yuru Yuri +LS +jokin_muu_mikä, muttei kuitenkaan ihan"-tasoista. Kokeile itse!
Korjaan: kurkkaa ensimmäisen jakson. Sen alkupuoli kun on tuttuun tapaan pelkkää hahmojen esittelyä katsojalle.

Reittiteorian jatkoa: vektorianalyysiä ja animesovituksia

Jos uskomme ns. Belts-kunin lauseen todeksi, voimme olettaa että sama pätee myös toiseen suuntaan.
Ja miksi emme uskoisi Belts-kunia?

Olen jo jonkin aikaa haudutellut ideaa alkuperäisen Reittiteorian perusteiden jatkolle, jossa lähestyisin kevyesti reittien keskenäistä vuorovaikutusta teoksissa. Ja joka kerta, kun edes harkitsin aiheen aloittamista, kohautin vain olkapäitäni ja tokaisin itselleni: "eiköhän se yksi hokema itsestäänselvyyksistä riitä jo vähäksi aikaa" tai "tämähän on vielä ilmeisempää kuin se aiempi höpinä."

Tässä sitä sitten ollaan, ei se näköjään riittänyt saati ollut ilmeistä!
Törmäsin nimittäin netissä vääriin lausumiin, aiheesta VN:ien sovittaminen animeksi. Voitteko kuvitella? MINUN Internetissäni! Eihän sellainen vetele, jonkun tämä asia täytyy oikaista! Eikä oikaisu tapahdu alkuperäiselle lausujalle kommentoimalla, vaan omaan blogiin ulisemalla. Tietenkin.

Alkuperäiset Väärät Lausumat löytyvät That Guy With The Glasses -sivuston videobloggauksesta

JO Anime Reviews: Anime Derby Winter Season 2013 - Round 2, Part 1

Kohdassa Amnesia, suunnilleen kohdasta 16:30 alkaen.

Talvi 2013, alkuosa

Tällä animekaudella tein jotain radikaalia ja erilaista.
Ei, en nyt viittaa siihen että postaan alkukatsauksen vasta sarjojen puolessavälissä. Siinä nyt ei ole mitään erikoista, onhan se aiemminkin vähän lipsunut.
Erikoista on se, että aloitin kauden tarjonnasta tavallista marginaalisemman osan. Vielä tavattomampaa on se, etten edes antanut mahdollisuutta suurimmalle osalle sarjoista, ts. en kurkannut näistä edes ensimmäisiä jaksoja. Tiedän, tiedän, se on huonoa harrastamista ja silkkaa laiskuutta.
Välillä kuitenkin on ihan hyvä ottaa tälläkin puolen elämää vähän iisimmin ja rauhoittua. Etenkin, kun aiemmilta kausilta pyörii vielä vaikka mitä kiinnostavaa katsottavaa.
Tässä nyt kuitenkin fiilikset katsomieni sarjojen alkupuoliskoista:

Syyskausi 2012, loppufiilikset

Ilmeeni kun animekausi vaihtui juuri, kun minulla oli muuta elämää meneillään

Vuosiluku vaihtui, maailma loppui ja syyskauden sarjojen tilalle tuli iso kasa talvikauden tarjontaa.
Tiedän, nyt on jo 20. päivä ja kohta 21.
Tiedän, se tarkoittaa sitä että olen kaikissa näissä asioissa vähintäänkin myöhässä.
Mutta minkäs teet, aina ei yksinkertaisesti jaksa tai huvita tai voi tehdä mitään, mitä pitäisi. Niin vain käy joskus, aina se ei edes ole minun vikani.
Tässä kuitenkin loppu- ja kokonaisuusfiilikseni edesmenneestä syyskaudesta:
(Alkupään postaukset ovat tässä ja tässä.)

Reittiteorian perusteet

Kyllä Precure tietää!

Viihdettä voi tunnetusti kuluttaa lukemattomilla eri tavoilla, riippumatta viihteen formaatista. Jo itse sanaan sisältyy idea viihtymisestä, joka on käsitteenä eräänlainen subjektiivisuuden huipentuma. Jokainen kun viihtyy nimenomaan omalla tavallaan, mikä näkyy fiktiivisissä teoksissa siten, että kukin saa parhaat kiksit teosten tietyistä osa-alueista. Galgen ja yleensäkin visual novellien tapauksessa näitä ovat lähinnä graafinen laatu, ääninäyttely, tarina sekä kirjoitustyyli. Jokainen osa on tietenkin tärkeä ja teos on näiden kaikkien palasten summa, joten lähtökohtaisesti lukija seuraa jokaista osa-aluetta edes vähän. Oli seuraaminen sitten tietoista tai tiedostamatonta. Varmasti on kyllä ihmisiä, jotka ns. "katsovat vain kuvat" eli käytännössä lataavat pelien CG-packit koneillensa.
Eikä se varsinaisesti väärin ole.

Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, millainen koneisto tarinan, hahmojen ja nättien kuvien takana oikein pyörii. VN on kuitenkin melkoisen omalaatuinen kerrontaformaatti, jos verrataan vaikkapa animeen, paperiseen mediaan tai peleihin. Teoksissa on jotain outoa ja uniikkia, mikä jaksaa vetää puoleensa eri tavalla kuin mikään muu visuaalinen viihde. Mutta mitä se jokin on?
Sanoisin, että suurin tekijä tässä on teosten reittijako.
Reittijako nimittäin on se tekijä, jolla saadaan kytkettyä peleille tyypillinen monitarinaisuus kirjalliseen kerrontatapaan. Vieläpä mahdollisimman mutkattomasti ja luontevasti!
On nimittäin täysin eri asia lukea viisi kirjaa, joista jokainen kertoo saman tarinan hieman eri vinkkelistä, kuin lukea viisireittinen VN. Molemmat suoritustavat ajavat tarinan kannalta prikuulleen saman asian, mutta kirjat eivät tarjoa samaa fiilistä vuorovaikutuksesta lukijan ja teoksen välillä.
Suurin osa fiiliksestä on toki illuusiota, sillä lukija voi ainakin nykypeleissä vain valita ohjelmaan syötettyjen tarinapätkien väliltä, eikä siis varsinaisesti tuota omanlaistaan tarinaa. Onneksi päämme ovat kuitenkin sen verran yksinkertaisia koneistoja, ettei mieltä oikeastaan kiinnosta onko kyseessä illuusio vai ei.

Yksi tapa viihtyä visual novellien parissa onkin tarkastella pelikohtaisia reititysvalintoja. Miten paljon ja millä keinoin lukija oikein voi vaikuttaa tarinan haarautumiseen? Onko valintoja paljon vai vähän, pakkautuneena vai tasaiseen tahtiin pitkin peliä? Vaikuttavatko valinnat tarinan kehittymiseen, vai ovatko ne vain täyteainesta, jolla saadaan peli tuntumaan nimenomaan visual novellilta? Puolia löytyy, kun pysähtyy katsomaan.

Tämän kunniaksi avaan nyt joitakin omia näkemyksiäni eri reittimalleista. Saattaa kuulostaa itsestäänselvyyksien ääneen hokemiselta, mutta niin käy joskus. Liitettäköön mukaan siis sana teoria sekä epämääräistä tiedejargonia, jotka toimivat taikatemppuina itsestäänselvyyksien oikeuttamiselle.
Asiat ovat itsestäänselvyyksiä vasta, kun joku on sanonut ne ääneen.

Syyskausi 2012 - Episode of side-B

Tässä lupaamani kakkososa syyskauden alkupuoliskosta. Tällä kertaa tosiaan niitä aikuisia sarjoja aikuiseen makuun. Kaikki on diippiä kamaa ja parhaita sarjoja sitten Akiran ja mitä lie.
Yleisön toiveesta jätin hashtagit omaan rauhaansa, yhden kerran kokeiluksi. Mistähän sekin idea tuli.
Ykkösosa on täällä näin.

Shokkipaljastus syyskaudesta: Kaikki on parasta!

Kävi niin, että syksy saapui.
Jälleen kerran se saapui.
Syksyn myötä saapui myös arki.
Kouluineen kaikkineen saapui arki, pisti pisteen vapaapäiville ja velttoudelle.

Saapuivat myös syysanimet, veivät viimeisetkin rippeet vapaa-ajasta.

Bye Bye, luppoaika.