Kun Maissimies Pilperöi

Maailmojen ja Maailmanlopun alkua

2012-02-16T21:25:00.000+02:00

Ennakko-odotukset on mielenkiintoinen asia. Visual novelleissa nämä muodostunevat lähinnä peliä tuottavan firman tai tekijätiimin luomasta brändistä, tai yksinkertaisesti pelin tarina-asetelmasta. Kun luettavansa valitsee itse, on ennakko-odotuksien nollaaminen mahdotonta. Odotukset voi tietyillä kikoilla toki minimoida, mutta nollaan niitä ei saa millään.
Propeller ylitti odotukseni EvoLimitillä, asettaen samalla seuraaville teoksilleen tietyn vertailupisteen, verrattain korkean riman. Seuraava teos Sukima Zakura to Uso no Machi ei odotuksistani piitannut, vaan sääti tuota rimaa itselleen sopivammalle tasolle. Tämän seurauksena päätin vaihteeksi tarttua johonkin aivan erilaiseen – johonkin, jolta minun ei tarvitsisi odottaa etukäteen oikeastaan mitään.
Tartuin rootnukon uusimpaan teokseen Worlds and World's end.
Tai uusimpaan ja uusimpaan, rootnukolta kun on yhteensä tullut se kaksi (2) teosta. Koko firma on ilmeisesti doujincircle nukon kaupallinen laajennus, todennäköisesti perustettu jossain vaiheessa vuotta 2009. Itse "WaruWaru" tuli myyntiin toukokuussa 2011, tekijätiiminä firman vakiokäsikirjoittaja Ishikawa Hiroyuki ja -piirtäjä Amakura. Kumpaakin nimeä googlaillessa tulee vastaan käytännössä pelkkää rootnukoa. Ja sehän kelpaa, juuri tähän pyrin. Mitä tuntemattomammista nimistä tekijätiimi on kasattu, sitä vähemmän peliltä osaa mitään odottaa etukäteen. Ja mitä vähemmän odottaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä yllättyy positiivisesti!
Tällä hetkellä tarinaa on pelitunteina mitattuna takana noin vuorokauden verran, ilmeisesti kaksin verroin edessä. Alkufiiliksiltään peli tuntuu olevan voiton puolella. Täysin erilainen kuin odotin, mutta voiton puolella!
Miksikö?

Pelin tarina lähtee jokseenkin hämärästä asetelmasta, tai vähintään minulle vieraasta. Nimensä mukaisesti peli seuraa maailmanlopun tapahtumia, syrjäisen pikkukaupungin erään kaveriporukan näkökulmasta.
Tässä yhteydessä maailmanloppu tosin tarkoittaa huhti- ja toukokuun vaihdetta, yötä joka ei valjennutkaan aamuksi. Kello 04.00 Japanin teleliikenne pimeni yht'äkkiä, eikä kukaan tuohon aikaan nukkumassa ollut enää herännyt aamun koittaessa. Tai no, kellojen näytäessä aamua. Toisin sanoen maailmaa jäi asuttamaan pieni, astetta erikoisempi otos yhteiskunnasta. Keitä nyt yleensä on neljän aikaan aamuyöstä valveilla? Ongelmanuoria? Yötöitä paiskivia duunareita? Sekalaisia ihmisiä, jotka vain eivät sattuneet saamaan unen päästä kiinni?

Tarinan päästarat ovat lähinnä jälkimmäisiä, aivan tavallisista lukiolaisisia. Aivan tavalliset lukiolaiset on ehkä jo aivan tarpeeksi moneen kertaan nähty ihmisryhmä, mutta onneksi jo tarinan poikkeusolot itsessään estävät juonta vääntymästä geneeriseksi kouluhengailuksi.
Tavallisuus tuntuukin olevan tarinassa avainsanana: hahmojen suhdetta ja asennoitumista maailmanloppuun on pyritty kuvaamaan edes jossain määrin uskottavasti. Ikuisesti jatkuva yö kun ei todellakaan ole mikään Grande Finale, joten hahmot reagoivat siihen tapahtumiin sopivalla rauhallisuudella.
Oikeastaan koko pelin fiilis on onnistuneen öinen, rauhallisen soljuva ja todella tunnelmallinen. Tämä ilmenee niin musiikin, graafisen ilmeen kuin kerronnankin kanssa kikkailuna. Huvittavana kääntöpuolena tässä on toisaalta se, että tarinaa lukiessa alkaa väkisinkin nukuttaa ja oman ajantajun hukkaa jonnekin matkan varrelle.

Toinen mielenkiintoinen piirre pelissä on sen reittirakenne. Tarina on jaettu yhteiseen johdatuschapteriin ja kolmeen erilliseen reittiin, joista valitaan itselle mieluinen suoraan alkuvalikon kautta. Kunhan reitin on ensin unlockannut. Jokainen reitti seuraa eri miespäähenkilöä, omine valintoineen ja ihmissuhdekoukeroineen.
Mielenkiintoisempia ovat kuitenkin reitin sisäisiset valinnat, joista suurimmalla osalla ei tunnu olevan mitään merkitystä juonen kannalta. Eikä ilmeisesti olekaan: seassa on lukuisia valintakohtia, jotka looppaavat kunnes pelaaja on käynyt vaihtoehdoista jokaisen läpi. Osa näistä on vieläpä mallia "Minne menet? <valinta> Et mene sinne vielä, mene jonnekin muualle! Minne menet?" Minä en edes...
Päättömän oloiset valinnat toivat tarinaan hämmennyksen lisäksi toisenkin tunteen. Siinä vaiheessa, kun juoneen putkahti mukaan raiskaajajengejä eikä tehdyistä valinnoista ollut oikein ottanut tolkkua, alkoi mahdollisuus bad endistä kuumottaa ihan tosissaan.
Onhan tämäkin toki yksi tapa napata lukija mukaan tunnelmaan, luoda epävarmuus siitä mihin suuntaan onkaan tarinansa vääntänyt. Toisaalta jos oma vaikutusvalta tapahtumien kulkuun tuntuu heikkenevän, heikkenee myös päähenkilön ja sankarittarien välinen suhdekehitys. Kun sankaritarkohtaisia valintoja ei yksinkertaisesti tule vastaan eikä tarinan kulustakaan ota selvää, kenen reitillä on, tuntuu jokin olevan pielessä. Eikä tilannetta korjaa se, että tuntia ennen tarinan loppua kysytään tökerösti, haluaako nyt tytön A vai tytön B reitille. Eikä sekään oikein lohduta, että nämä kaksi reittiä eroavat toisistaan yhteensä kahden kohtauksen osalta, joista toinen vieläpä se pakollinen H. Eniten ihmetytti kuitenkin se, ettei hahmoista toiseen oltu tarinan edetessä keskitytty oikeastaan lainkaan ja tämä tuntuikin kovin...turhalta ja etäiseltä. Kuka sellaisen valitsee?
Tai ainakaan tähän ei keskitytty läheskään yhtä paljoa, kuin toisena vaihtoehtona olevaan Suzuun (kuvassa). Toki yksi vaihtoehto on se, että tämä sairas imoutohahmo vain sulatti sydämeni täysin, enkä enää huomannut muita hahmoja. Ken tietää.
Mutta eikö päähenkilö muka oikeasti osannut ensimmäisen 20 pelitunnin (pelissä pari viikkoa) aikana päättää, mitä mieltä on kenestäkin tai onko ylipäätänsä mitään mieltä? Lukijasta puhumattakaan.
Valintakohta tulikin sen verran myöhään ja sen verran kulman takaa, että siitä heräsi vähän turhankin vahva valitsemisfiilis.
Mutta myönnetään, tästähän galgessa juuri on kyse, hahmon valitsemisesta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö riittiä voisi hoitaa myös hienovaraisesti ja tavalla, joka sopisi tarinan sekaan edes jotenkin.

Toisaalta tarina itsessäänkin poukkoilee minne sattuu pelin edetessä, joten romanssipuolen irrallisuus ei siinä vaiheessa enää kauheasti kirpaise. Osittain tämä selitettyy ensimmäisen reitin hahmokaartin koostumuksesta. Päähenkilö Mimura on kohtalon yönä junamatkalla, joten matkaseuralaiset tulevat odotettua tutummiksi. Reitin päähahmot ovat siis toisilleen ventovieraita matkalaisia, joten hahmot ovat alusta alkaen irrallisia ja matkatessa miljöö tunnetusti vaihtelee. Tietenkin. Ei siis ole mikään ihme, jos tarina nyt vähän hyppii.
Harmi vain, etteä huono toteutus on huono, oli sitten syy kuinka selvillä tahansa.

Onneksi ryssimisen pääpaino saatiin tiivistettyä tarinan loppupäähän, paria hetkeä ennen reitin töksähtävää loppua. Täten ensimmäisestä tarinasta jäi parhaiten mieleen se 12 tuntia pimeässä tunnelmointia ja ajoittaista kuumottelua, eikä niinkään viimeisen tunnin sähläysmyrsky. Tässä yhteydessä on toisaalta hyvä huomata pimeässä tunnelmoinnin tarkoittavan lähinnä "en muista että mitään olisi tapahtunut, mutta kaikki oli tosi siistiä."
Tämä onkin omalla kohdallani yksi suurimmista plussista: genrensä puolesta peli tuntuu lähinnä Post-apokalyptiseltä slice-of-lifeltä. Saako näin edes sanoa?
Pääpaino ei siis ole niinkään komediassa, draamailussa saati maailmanlopun syyn selvittämisessä, vaan hahmojen sopeutumisessa uuteen maailmaan. Mitä itse tekisit, jos yhtenä yönä 90% maailman ihmisistä nukkuisi pois, eikä aurinko enää nousisi? Eipä siinä oikein mitään voisi tehdä, eikä oikein mitään todennäköisesti tapahtuisikaan. Ainakaan heti, ainakaan maaseudulla.

Ainakin nämä tunnelmat jäivät ensimmäisestä reitistä päällimmäisenä mieleen, pian selviää miltä kannalta loput reitit aihetta lähestyvät. Niin mukavaa kuin öisen tunnelman staattinen fiilistely onkin, toivon pelin lyövän muitakin valttikortteja tarinaan mukaan. Ja eiköhän se kohtapuoliin lyö.

Koska kaikki haluavat tietää mielipiteeni talvikaudesta 2012

2012-01-28T21:06:00.000+02:00

Voit halutessasi lopettaa lukemisen tähän

Uusi vuosi, uusi animekausi, uudet kujeet.
Talvikautta on pyörinyt ruudussa jo kolmisen viikkoa, joten on jo aika minunkin sanoa sanottavani tästä.
Omasta mielestäni talvikausi 2012 näyttäisi olevan varsin katselukelpoinen! Ei välttämättä mitään erityisen mullistavia Madoka/Steins;Gate/mitä_dekonstruktioita_ikinä-sarjoja, mutta paljon näppärän viihdyttävää materiaalia. Mitä tarttuikaan omalle katselulistalleni ja millä tunnelmilla?

Another

Another on kauden ainoa uutuustuote, jota osasin odottaa innolla jo etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etten muista vaivautunut katsomaan promovideoita vaan tyydyin pelkkään ennakkocharttien tutkiskeluun.
Tähän mennessä Another on vähintäänkin täyttänyt odotukset, sarjan vedellessä ainakin minussa niitä oikeita naruja. Kauhu kun on mielestäni parhaimmillaan juuri silloin, kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Sarjan äänimaisema menee paikoin jo älyttömänkin dramaattiseksi täysin arkipäiväisissäkin kohtauksissa, esimerkkinä hissin nousu hissikuilussa. Eikä se oikeastaan ole huono asia.
Etenkään, kun sarjan pääpointti tuntuu olevan yksityiskohtien yliyhdisteleminen toisiinsa. Nimenomaan tämä osui minuun vahviten ensimmäisiä jaksoja katsoessa. Selviten tämä näkyy päähenkilön kauhunörttiydessä: Kouichi takertuu päällisin puolin täysin yhdentekeviin pikkuseikkoihin, kytkien niitä toisiinsa kauhu- ja mysteeritarinoista tutuilla tavoilla – yhdessä katsojan kanssa. Jos luokalla olisi vaitonainen tyttö, jolle muut luokkalaiset eivät puhu, ei ainakaan minulla tulisi selityksistä ensimmäisenä mieleen mikään SYNKKÄ MYSTEERI, ehkä koulukiusaaminen tai vastaava ennemmin. Monet muutkin teoriat vielä menisivät, mutta kauhumysteeri olisi jo kaukaa haettua.
Ja tätähän kauhu- ja mysteerigenre käytännössä on – yksityiskohtien kärjistettyä ylitulkintaa ja -yhdistelyä. Another vain sattuu onnistumaan tämän seikan alleviivaamisessa ja esilletuomisessa hyvin. Niin kuvallisella ilmaisullaan kuin äänimaisemallaankin.
Vaikka tätä kikkaa todennäköisesti käytetään vain muutamassa ensimmäisessä jaksossa juonen lykkäämiseen liikkeelle, on se sarjassa suurena plussana. Ainakin omalla kohdallani. Odotan innolla mitä kikkoja sarja tuo jatkossa peliin, vahva alku oli kuitenkin vahva.

Inu x Boku SS

Tämä taistelee listallani kauden ihanimman sarjan tittelistä yhdessä Natsumachin kanssa. Eikä vähiten Ririchiyon tsunshunin (onko tämä nyt sitä post-tsunderea?) ja vaatevalikoiman ansiosta. On tässä toki paljon muutakin hyvää, esimerkiksi leppoisaa chibi-komediaa ja leppoisaa kämpässä hengailua ja leppoisaa-
Ymmärrät idean.
Samaten youkait tuovat plussaa aina ja kaikkialla. Youkait on siistejä. Youkait hengaa kirsikankukkien keskellä ja ampuu lasereita ja värikkäitä palleroita eikä pelkää mitään. Youkait on kühl.
Ei tästä todennäköisesti mitään mullistavaa teosta kehkeydy, juonellinen anti kun vaikuttaa lähinnä keskittyvän Ririchiyon sisäiseen_kasvuun ja blah blah blah.
Mutta mikäs siinä? Kunhan sarjaa on mukava seurata, siitä irtoaa ihanuusviboja ja sen parissa viihtyy niin ei kai siltä sen enempää tarvitsekaan vaatia. Mukavuus on paras : D ja leppoisuus : DD

Ano Natsu de Matteru

AnoNatsu/NatsuMachi/Onegai Natsu on...noh, jännä teos. Hyvässä mielessä jännä.
Tykättävät hahmot, joiden välillä toimivat jännitteet, graafisesti miellyttävä ja ohjauskin tuntuu toimivan! Näiden tekijöiden loistaessa pääroolissa sarjaan muodostuu mielenkiintoinen kuva juoniasetelman yhdentekevyydestä. Ai niin tässä oli vissiin jotain avaruusjuttujakin tai jotain?
Eikä se edes haittaa henkilökemioiden todellakin toimiessa niin hyvin! Juonellista lähtöasetelmaa voi ja saa käyttää yksinomaan hahmokehitysten sysäämiseen liikkeelle. Osittain juuri siksi tykkäänkin tästä niin paljon: Avaruusolious tuntuu alleviivaavan tätä sarjan juoniasetelman ja pääannin valtasuhdetta erityisen tehokkaasti.
Odotan tältä mahtavaa ihmissuhdedraamaa ja romanttista hömppäpömppää, sekä uskon tämän vastaavan odotuksiini. Sama ohjaaja ja studio kuin Toradorassa ja niin edelleen.

Danshi Koukousei no Nichijou

Kauden ehdottomasti positiivisin yllättäjä. Jos en olisi kurkannut kauden koko tarjontaa läpi, olisin melko varmasti jättänyt väliin. Syyskauden Kimi to Boku. on vielä turhankin tuoreessa muistissa, vaikken sitä useampaa jaksoa ~~katsonutkaan~~ kestänytkään. Onneksi annoin tälle kuitenkin mahdollisuuden, muutoin olisin missannut talven hauskimman sarjan!
Sarjan huumori on todella osuvaa ja liikkuu sopivan kaukana arkipäiväisestä, pysytellen kuitenkin uskottavuuden rajoissa. Ei siis ihan Nichijouta tai Cromartieta, vaan hyvin pitkälti Minami-ken tasoa.
Danshikou osoittaa, että (niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin) arkipäiväiset lukiokomediat toimivat myös pojilla toteutettuina. Mind=blown etc. Bonuksena kolmannessa jaksossa oli sketsikin aiheesta! Meta on aina hauskaa, aivan kuten Danshikoukin.

Recorder to Randoseru

"Se toinen hauska sarja tällä kaudella." Vanhaa kunnon irtosketsihuumoria, samaa kuin Danshikoussa. Joskin täysin eri asetelmalla ja uskottavuuden asteella. Vaikka vitsit haetaankin täysin eri aihepiireistä kuin Danshikoussa, nautin molemmista sarjoista yhtä lailla.
Oikeastaan sarjan ainoa huono puoli on jaksojen lyhyys, minkä vuoksi Randoserusta on vaikea sanoa mitään kovin kattavaa. Kuitenkin katsoisin tätä oikein mielelläni enemmän kuin kolme minuuttia per viikko, sillä tähän asti jokainen kolmeminuuttinen on ollut viihdyttävä ja hauska!

Poyopoyo Kansatsu Nikki

Pörröistä, pyöreää ja leppoisaa. Oikein mallikas turvatyyny Tamayura ~Hitotosen~ loppumiselle!
Siinä missä InuBoku ja NatsuMachi taistelevat ihanuuden ykkössijasta, vie Poyopoyo mukavuuspalkinnon sen kummemmin muilta kyselemättä. Huumorisarjaksi tämä ilmeisesti on tarkoitettu, mutta vitsit hukkuvat helposti kaiken pyöreyden ja pehmoisuuden alle. Eivät ne vitsit siitä kuitenkaan hajoa, joten kyllä nekin tähän oman lisänsä tuovat!
Älkää kysykö, mitä eroa mukavuudella ja ihanuudella tarkalleen ottaen on, en ole itsekään täysin varma missä näiden kahden raja menee. Mukavat asiat nyt vain ovat mukavia, ihanat ihania.

Rinne no Lagrange

Being mecha-pilot is suffering, onneksi Madokaa ei tunnu kinostavan angsti.
En ollut uskoa silmiäni, kun luin tämän olevan XEBECin tuotos. Lähinnä koska noh, >viimeaikaiset XEBEC-animet. Ilmeisesti kuitenkin Production I.G on huomattavassa asemassa tämän toteutuksessa, muutenkin kuin tarinan puolella? Ei kai tämä muuten voisi olla näin hyvä?
Plussapojot Rinne tienaa positiivisella asenteellaan, reippaudellaan sekä kiiltävillä 3DCG:illään. Pääpaino reippaudella ja positiivisella asenteella. Näiden kautta joka jaksossa on ollut hilpeä puuhafiilis, mitä on ilmeisesti pyritty tuomaan sarjassa ihan tietoisesti ilmi esimerkiksi Madokan luonteen ja harrastusten kautta.

En edes muista milloin olisin viimeksi katsonut näin menevää ja energisen pirteää mechasarjaa, taitaa Star Driver olla viimeisin. Sikäli mikäli sen voi laskea meneväksi saati energisen pirteäksi. Ja sikäli mikäli muutenkaan katson mechasarjoja ikinä.
Toivon mukaan Rinne ei käänny jatkossakaan liian vakavaksi, vaan Madoka jaksaa pitää reippaan ja hauskan asenteensa Maailman Kohtaloon.™

Noin. Erityisesti nämä sarjat piristävät viikkoani, näitä sarjoja odotan innolla viime kaudelta jatkuvien rinnalla. Nämä sarjat ovat henkirakoni laskarimonisteiden välissä.
Ja koska tykkään puhua vain kivoista & mukavista asioista, olen tyly ja listaan "ne muut uudet sarjat" yhdeksi klöntiksi. Miksen ole vielä dropannut näitä:

→Area no Kishi: Jalkapallosarjani ei voi olla näin masentava.
→Senki Zesshou Symphogear: Edes laulava Yuuki Aoin hahmo kömpelöine servicekohtauksineen ei ylitä tätä qualityn määrää. Toisaalta tämän laatumäärän seuraaminen itsessään on jo omalla tapaansa hauskaa!
→Kill me baby: Puolestani tämä voisi vaihtaa pituuksia Randoserun kanssa, niin saattaisi vielä menetellä. Tylsä komedia on tylsää. Katson tätä lähinnä alkupuoliskon juontajan takia. Vielä.
→Papa no Iukoto wo Kikinasai!: Kömpelö. Ei. Ihan vaan ei. Pitäisikö tämän olla jotenkin dramaattinen tai jotain? Tähän mennessä se on nimittäin ollut lähinnä huono.
→Aquarion EVOL: Onhan tässä ihan siistit GATTAI TYTÖILLÄ JA POJILLA-hetket, mutta Rinne taitaa täyttää kauden mechakiintiöni jo tarpeeksi hyvin. Katsotaan jaksanko loppuun.
→Busou Chuugakusei Basketarmy: ??? (paha sanoa yhden viisiminuuttisen jakson perusteella, meno aika intti eiku-)

Alkaneista uusista droppasin vain Mouretsu Piratesin ja Highschool DxD:n, koska ensimmäinen on lähinnä tylsä ja jälkimmäinen >jotain tissejä.
Jatkokausista seuraan vain upeaa Nisemonogataria (\o/) ja pakollista Zero no Tsukaima F:ää, jonka poimin Shana Finalin tilalle. Jos edes tämän kestäisi loppuun, tämä on VAIN 12 jaksoa Shanan ollessa 24. Muut jatkokaudet jätin omaan rauhaansa, ihan vain koska en ole katsonut aiempia osia loppuun. Ehkä nekin tulee joskus tuijattua.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon opintojen jatkuminen vaikuttaa animen katsomiseen varattavan ajan määrään, pitäisi keretä laskemaan laskuja ja sen sellaista. Ei se mitään, jos seurattavia sarjoja pitää ruveta karsimaan, tiedän kyllä mistä teoksista lähden liikkeelle.

Sukima Zakura to Uso no Machi

2012-01-19T16:53:00.001+02:00


Sukima Zakura to Uso no Machi -End of the world and Cherry Blossom Princess-

Ikuisen kevään kaupunki Sakurano.

Ikuisen kirsikkakukinnon kaupunki Sakurano.

Niin kaunis kaupunki Sakurano, ettei todeksi uskoisikaan.

Valehtelijoiden kaupunki Sakurano.

Sukima Zakura on erogeyhtiö Propellerin tähän mennessä uusin teos, kesäkuulta 2011. Käsikirjoituksesta vastaa Nanaumi Sou ja hahmosuunnittelusta sekä pääpiirroksista refeia, molemmat freelancereita ja ilmeisesti ensimmäistä kertaa töissä Propellerin puolella. Ehkä Propellerin oli aikakin edes kokeilla uusia käsikirjoittajia: Sukima Zakura on tähän mennessä firman toinen (valmiiksi saatu) ei-Higashiden kirjoittama teos.
Sukima Zakura ei kuitenkaan ollut mikään huippumenestyjä markkinoilla, ainakaan näkemieni Getchu-myyntitilastojen (2010, 2011) pohjalta: siinä missä 2010 julkaistu Evolimit oli sijalla 29, ei Sukima Zakura mahtunut top 50-listalle. Siitä en sitten osaa sanoa, millä sijalla julkaisu olisi, jos listaa jatkettaisiin. Erogeyhtiöt kun ilmeisesti ovat melko pihejä myyntilukujensa julkistamisen suhteen.
Saa nähdä, miten ahkerasti Propeller jatkossa ottaa uusia kirjoittajia tuotantotiimeihinsä. Jos totta puhutaan, en erityisemmin ihmettele teoksen heikkoa menestystä edeltäjäänsä nähden.

Sakuranon yleisilme

Pelin tarina kertoo Kasugai Yumasta ja tämän pikkusiskosta Sakurasta, jotka pakenevat seonnutta ja pakkomielteistä äitiään maaseudulta kaupunkiin – parempi kodittomana talvisessa metropolissa, kuin vankina kellarissa.
Muutaman päivän kaupungissa sinnittelyn jälkeen alkaa tapahtua: sisarukset eksyvät rinnakkaismaailmassa sijaitsevaan utopistiseen Sakuranon kaupunkiin, jossa vallitsee ikuinen kevät ja jonne vain valehtelijat pääsevät.
Erinäisten pikaisten sattumusten kautta Yuma ja Sakura päätyvät asumaan erään koulun asuntolaan, sekä käymään kyseistä koulua. Vuosikausien kotihelvetin jälkeen living_the_dream, yllättäen löytyykin kasapäin kavereita ja kaikki on niin ihanaa ja kirsikankukkaisen pinkkiä. Utopian kruunaa kaupungista löytyvä jumala, joka kuulemma kykenee tekemään valheista totta. Sekä Yuma että Sakura sattumoisin elävät kumpikin valheessa, joten tämä sopii sisarusten suunnitelmiin paremmin kuin hyvin.


Yllättäen asuntolan muut asukit ovat kaikki tyttöjä. Tai no, yksi "naisellinen poika" löytyy. Vasemmalta oikealle: Choco, Sakura, Kashu ja Kazumi (m) Ei trappireittiä.

Nanaumi ilmeisesti päätti oikoa juonesta pari mutkaa suoraksi, rykäisemällä alkuasetuksen jokseenkin yhtä tiiviiksi paketiksi kuin yllä on esitetty. Samaten itse Sakuranon miljööseen hän päätti kirjoittaa porsaanreiät täyttävän asetelman "kaikkien ollessa valehtelijoita, ei kukaan jaksa nipottaa pikkuasioista ja turhasta byrokratiasta": asuntola poimii pihallaan hengaavat satunnaiset nuoret asukkaikseen sen kummemmin kyselemättä, koulunkäynninkin voi aloittaa yksinkertaisesti astelemalla aamulla luokkahuoneeseen sisään. Pienet oikomiset ohitan usein olankohautuksella, mutta Sukima Zakurassa homma tuntuu menevän jo vähän liian pitkälle. Taikamaassa kaikki on mahdollista. I ain't gotta explain shit.
Yleiset epäloogisuudet tukivat pelissä vallitsevaa sekavuutta varsin tarmokkaasti, jo teoksen genrestä lähtien. Käsittääkseni tarina yrittää olla "romanttinen draama-komedia, jossa hipaus mysteeriä ja dramaattisia käänteitä", mutta no jaa...

Romantiikka ja draama kaatuvat yhdessä ojaan tarinan ollessa vakavaksi draamaksi aivan liian eroottinen, yltämättä kuitenkaan nukigen puolelle. Enkä nyt ulise pelkästään siitä, että "erogessani on pornoa, vaikka toimisi ilmankin!" En pelkästään siitä. Vaikka seasta löytyi vesileikkejä ja muuta hauskaa ja- ...joo antaa olla.
H-kohtaukset onnistuttiin nimittäin yllättävän usein lyömään niille täysin sopimattomiin kohtiin, listimään melkein minkä tahansa tunnelman. Nimeltä mainitsemattomalla reitillä tuli vastaan mm. kohtaus, jossa kohtalon erottamat rakastavaiset näkevät jälleen toisensa ja ovat ikionnellisia. Voi sitä ilon ja riemun määrää, meinasin ihan liikuttua!
Pari riviä fiilistelytekstiä ja sitten naidaankin jo puistossa. För helvete.
Plussana kuitenkin mainittakoon, että yksi reitti yrittää tehdä tästä edes jossain määrin perusteltua, kulkemalla vanhan tunnustus→deittailu→seksi -kaavan päinvastaisessa järjestyksessä. Ideana ihan jännä.
Komediapuoli taasen oli jälleen kerran joko valmiiksi puhki kulutettua, tai originaalit vitsit kulutettiin pelin sisällä puhki. Eivätkä ne originaalitkaan vitsit olleeet kovin hauskoja, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Yllättäen villejä flashbackejä ja sensuroituja muistoja!

Jo etukäteen odotin peliltä lähinnä mysteerejä ja dramaattisia käänteitä, joihin miljöö olisi ollut mitä otollisin hahmojen synkkine salaisuuksineen, taustoineen ja sen sellaisineen. Ikävä kyllä kirjoittaja totesi "lol ei" ja löi tarinat täyteen mitäänsanomatonta romantiikkadraamailua, parille reitille jonkun derppidiipin tarinan pyörimään taustalle. Toki seasta löytyi muutama arkki, joissa tarina viilasi linssiin miellyttävällä teholla, jopa keinoilla, jotka toimivat parhaiten kyseisessä mediaformaatissa! Osaa yritin jopa spekuloida ennakkoon, silti yllättyen ratkaisusta. Harmillista jutussa on kuitenkin se, että näistä valttikorteista parhaat lyödään pöytään tarinan aivan alkuvaiheessa, minkä jälkeen mitään ei enää tunnu tapahtuvan. Tiedä sitten, onko tarkoituksena huijata lukijaa uskomaan, että tarina menisi vielä alun tempauksia siistimpään suuntaan. Jos on, se toimi ja ehdin jo innostua.
Unlockattavaan true-endiin asti päästyäni olin jo niin pitkästynyt peliin, ettei edes tuulesta temmattu apokalyptinen GENRE SHIFT jaksanut herättää oikein mitään tunteita. Etenkään, kun se oli onnistuttu kirjoittamaan yllättävänkin pitkäveteiseksi. Harvemmin törmää näin tylsään tarinaan maailmanlopusta ja tappajaroboteista.

Erogenpeluureitti on paras reitti

Mielenkiintoisena piirteenä peli hienovaraisesti myöntää osan omista epäonnistumisistaan tarinan ohessa, hahmojen keskustellessa erogesta. Lempiesimerkkini on dialogi, jossa Yumalle kerrotaan kuinka "ignoraamalla huonon kirjoituksen sieltä täältä, saa pelien tarinoista paljon enemmän irti."
Ta-daa! Seuraavassa kohtauksessa tulee tökerösti toteutettu ja muka-dramaattinen käänne, Oh You.

Vaikka teos failaa yleisellä tasolla, löytyy sieltä täältä seasta positiivisiakin asioita – olivat ne sitten yksittäisen kohtauksen tai juonellisen kikan muodossa.

Tai sitten satunnaisina yksityiskohtina, joilla ei sinänsä ole juonen kannalta mitään tekemistä.

Päällimmäisenä näistä jäi mieleen Tomita Atsushin taustamusiikit, vaikka kappaleet kuulostavatkin keskenään melko samalta. Itse asiassa OP:n melodiaa on käytetty ainakin kolmen taustakappaleen pohjana. Ei kai siinä, ihan hyvä melodia. Huomaa myös nätti opening.

Kinosti/nätti maisema

Nättiys ilmenee myös CG-laadussa. Tavallaan. Hahmoissa esiintyi yleisesti ottaen vain vähän qualityä, joka toisaalta unohtuu usein taustan maisemakuvia ihaillessa. Käyhän se näinkin, Olen OK tämän kanssa...
En sitten tiedä, kuinka järkevää on tehdä galge, jossa maisemat näyttävät paremmilta kuin itse hahmot. Ehkä jostain löytyy jonkin sortin maisemaerogenörttejä, jotka ostavat pelejä tällä perusteella. Japanista kun ei koskaan tiedä.
Plussaa tulee myös Chocon reitin tematiikasta "Tavallisia hahmoja? MINUN galgessani?" Katsuragi Keima paheksuisi etc.
Chocon reitin kattoterminä on Haruhistakin tuttu yksilön merkityksellisyys isossa maailmassa ja blaa blaa, joten ei tämä siinä suhteessa tuonut kuvioihin mitään uutta ja mullistavaa. Silmään iskee kuitenkin julkaisuformaatti, Chocon tuodessa dialogeissaan usein esiin galge-hahmojen erityispiirteiden yleisyyden: on taikavoimia, sairauksia, surkeita perhesuhteita ja vaikka mitä – pääsääntöisesti vieläpä joka hahmolla jotain. Sellaista lukiessa tuntee itsensä helposti kovin ei-uniikiksi ja tylsäksi. Ehkä tämä on jonkin sortin nootti galgen irtautumiselle deittisimulaattoreista, joissa hahmot pyrkivät simuloimaan edes jotain oikean ihmisen tapaista.
Tai sitten se on vain hieno kikka, jolla pyritään oikeuttamaan reitin mitäänsanomattomuus. Kaikki on mahdollista.

Mutta onneksi "Epäonnistuminen on onnistumisen äiti", uusien tiimien ja tyylien kokeileminen on yleensä ihan fiksua ja kannattavaa. Eikä tämäkään teos varsinaisesti epäonnistunut, se vain pärjäsi astetta huonommin kuin firman pari aiempaa tuotosta. Olenhan minä kehnompiakin teoksia lukenut, mutta ei tämäkään kyllä erityisen paljoa säväyttänyt.
-Tykkääjät tykätköön ja vihaajat vihatkoon, minä puran päässäni heränneitä ristiriitaisia tunteita ja pikkuhiljaa unohdan koko teoksen olemassaolon.

Valita sarjasta etukäteen, vältä myöhempi vaiva

2012-01-04T14:46:00.000+02:00

Dengeki G's Magazine julkaisi viime joulukuussa jotain, mitä oli jo pitkään odotettu. Tarkemmin sanottuna jotain, mitä olin jo pitkään kauhulla odottanut. Lehti meni ja julkisti tiedon animeadaptaatiosta Spriten erogelle Koi to Senkyo to Chocolate, jonnekin päin vuotta 2012.
Pelin animesovitus tuli tuskin kellekään yllätyksenä: ilmestyessään (10/2010) peli myi kuin häkä ja pitkin vuotta 2011 alkoi markkinoille ilmaantua erinäisiä mangasovituksia sekä oheistuotteita pelistä. Ilmeisesti juuri KoiChocon menestyksen voimin Sprite loi itselleen tytäryhtiön Fairysin, joka ensi töikseen alkoi tuottaa KoiChocolle työturvallista spin-offia Ima Sugu Onii-chan ni Imouto datte Iitai! Peli pärjäsi siis vähintään Spriten odotusten mukaan, todennäköisesti jopa paremmin.

"Ei peli voi olla huono, jos se on menestynyt noin hyvin! Miksi kauhistelet animeversiota jo nyt?"

Ei peli ollutkaan huono. Pidin pelistä oikein paljon, sen verran mitä siihen asepalveluksen ohessa ehdin paneutua. Se ei silti tarkoita, että tämä toimisi animena. Ei todellakaan.

Tämä on tärkeää! Tutkimme kakkujen makuja!

KoiChokon tapahtumat sijoittuvat yksityiseen, yli 6000 oppilaan Takafujin oppilaitokseen. Tarina lähtee käyntiin, kun lähestyvät oppilaskunnan vaalit uhkaavat Oojima Yuukin ja tämän ystävien kakunsyöntikerhon tulevaisuutta: puheenjohtajaehdokkaista suosituin nimittäin julkaisee ensi töikseen vaalimanifestin, jossa lupaa karsia koulun kerhoista turhimmat kokonaan pois ja ottaa näiden budetit parempaan käyttöön. Kerhon rahojen käyttö yhteiseen hyvään ei tietenkään Yuukille ja kumppaneille sovi, joten nämä päättävät asettua vastarintaan, asettaen Yuukin ehdolle vaaleihin. Vaalien voittaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä mukaan mahtuu kiristystä, vaalibudjettien kanssa sekoilua, panttivankitilanteita ja ties mitä Vakavaa Liiketoimintaa.

Asetelmaltansa puolestahan KoiChocosta saisi animenakin irti jos jonkinmoista. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että asetelman hyödyntäminen kustiin jo pelissä melko tehokkaasti ja pääpaino lyötiin johonkin sellaiseen, mitä hyödynnetään erogeanimeissa todella harvoin. Sellaiseen, mikä jää todennäköisesti tämänkin animaatioversiossa vähemmälle painoarvolle. Ikävä kyllä.

CG-laatuun.

Jos pelistä jotain jää mieleen, se on graafikkona toimineen Akinashi Yuun tuoma panos. Pelin yleisilme on lämpimän vesiväri-valokuvauksellinen ja persoonallisella tavalla kaunis, event-CG:istä puhumattakaan! Missään vaiheessa ei tullut myötähäpeän tunnetta awkwardin qualitynaaman pamahtaessa näytölle, joka ikistä pelin freimiä oli suorastaan ilo katsoa. Enkä edes liioittele.
Akinashi toi tarinaan mukaan myös ihastuttavat hahmodesignit, joita tähdittämään löydettiin vieläpä enemmän tai vähemmän tunnettuja ja osaavia nimiä. Selviten tämä näkyi Asami Imain roolittamassa Morishita Michirussa, vaikka ääni olikin aivan eri maailmasta kuin esimerkiksi Makise Kurisun roolissa:

Ihana Michiru on ihana. Jos joku ei nyt tajunnut, niin ensin puhui Michiru ja vasta tämän jälkeen Kurisu.
Hahmoista yksikään ei ollut oikeastaan "rasittavan rasittavaa", mikä osaltaan avitti lukukokemuksesta nauttimista. Osa vaati ehkä hieman totuttelua, mutta kaikkiin ehti tykästyä jo ensimmäisen reitin aikana.

Ongelmaksi pelissä muodostuu lähinnä juoniasetelman kömpelö hyödyntäminen. Tarina nappaa käsiteltäväkseen melkoisen raskaita aiheita ja teemoja - esimerkkeinä mainittakoon suurten yritysten asema politiikassa sekä maahanmuutto ja rasismi - mutta unohtaa ne jonnekin matkan varrelle. Hyvät juonivaltit käytetään lähinnä romanssin saattamiseen kohti ruusuista lopetusta, vaikka niistä saisi irti paljon enemmän.
"Love, Election & Chocolaten" nimi tuokin ilmi tarinaelementtien arvojärjestyksen: pääpainona romanssi, pelikenttänä vaalikamppailu ja palopuheiden välissä haukataan suklaalevystä. Eipä siinä, romanssi kun oli enimmäkseen varsin onnistununutta, mutta mielenkiintoisen asetelman sivuuttaminen on silti sääli. Edes pörröinen kuhertelu ja tylsäksi kuluneet tai muuten vain huonot vitsit eivät lohduttaneet siinä vaiheessa.

Animeversiossa ongelmia syntynee lähinnä samoista syistä kuin erogeadaptaatioissa yleensäkin: sarjan kestäessä 12 jaksoa ei pelin tarinasta käytännössä ehditä kertoa kuin "se yleinen osa", eikä kenenkään reittiin päästä pureutumaan riittävissä määrin. Romanssissa tämä kostautuu helposti kahta kauheammin, kuhertelupuolen joko puuttuessa kokonaan (mitäänsanomaton muka-haaremilopetus) tai sen tullessa kuvioihin aivan liian myöhään (rakkaudentunnustus viimeisissä jaksoissa-vaihtoehto).
Tämän kuseminen toisaalta johtuu lähinnä julkaisuformaattien yhteensopivuusongelmista, eikä ongelmalle tunnu olevan fiksuja ratkaisuja.

Ethän näytä animessa pahalta? Ethän? ;_;

Suurempi pulma tulee kuitenkin paljon puhutusta piirtojäljestä. Anime ei yksinkertaisesti voi tuoda pelin upeutta television ruudulle, erogeiden sovittamisbudjetit kun ovat mitä ovat. Graafisen laadun ollessa pelin parasta antia, muodostuu tästä jo kohtuullinen ongelma. Todennäköisesti studio pyrkii säilyttämään visuaalisen tunnelman edes jossain määrin, mutta ei - se ei silti tule näyttämään läheskään samalta. En mielelläni katselisi outoa quarity-kloonia Michirusta.
Onneksi edes onnistuneet hahmodesignit tulevat säilymään animoidussakin versiossa, todennäköisesti jopa alkuperäisten ääninäyttelijöiden kera.

Toisaalta animaatiostudiota tai jaksomäärää ei ole vielä julkistettu, joten kaikki saattaa mennä paremmin kuin odotin. Käytännössä tämä tarkottaisi pelissä pakollisen pääsankarittaren Chisaton tarinan sovittamista riittävän yhtenäiseksi tarinaksi, ilman että sekaan edes yritetään sotkea muiden reittien tapahtumia. Kaikki tämä silmiä hivelevällä graafisella jäljellä toteutettuna. Silti mieltä jäisi kalvamaan Michirun jääminen sivuhenkilöksi, mutta sen hinnan olisin vielä valmis maksamaan.
Valmistaudun kuitenkin mielessäni vaihtoehdoista pahimpaan - huonolla komedialla varustettuun kouluhengausanimeen, jossa kaikki huonosti piirretyt tytöt ovat retkallaan kakkuja leipovaan, persoonattomaan päähenkilöön..

Väliäkö tuolla – tiedän jo nyt katsovani sarjan alusta loppuun, laadusta riippumatta. Teki se kuinka pahaa tahansa, tätä en voi jättää välistä.
Toisaalta animeversion tuottamisesta koituu hyviäkin asioita, riippumatta toteutuksen tasosta! Animen mukana markkinoille tulee todennäköisesti yhtä sun toista mieluisaa oheiskrääsää: figuureita, doujinsheja, fanarttia ja vaikka mitä muuta kivaa!
Niitä odotellessa.

Minä, luonnonvalinta ja syyskauden sesonkituotteet

2011-12-28T20:05:00.000+02:00

Vuodenvaihde kolkuttelee jo ulko-ovella, tuoden mukanaan uuden animekauden ja uudet kujeet!
Vaan mitä jäi Pilperiltä käteen tämänvuotiseen syyskauteen tiivistetyistä uutuussarjoista?

Tamayura ~Hitotose~

Niin ihana Potte, tahtoisin vain ;_;

Kehtaan väittää tätä vuoden leppoisimmaksi TV-sarjaksi, läheltä liippaa etten jopa ihanimmaksi. Ja jos jostain pidän, pidän leppoisuudesta. Siksi onkin surullista seurata, kun tästä ei puhuta oikein missään oikein mitään. Tai ainakaan tarpeeksi. Tai seuraan väärien ihmisten keskusteluja väärissä paikoissa.
Omalla kohdalla Tamayura kuitenkin säväytti syvältä, joka jakso oli uusi seikkailu pörröisen lämpimiin utopioihin ja ihanuuden pehmeisiin pilvimaailmoihin! Ääninäyttelijävalinnat olivat todella onnistuneita, sekä sarjan yleisilmeeseen ja hahmoihin sopivia.
Sydämen lihaksisto joutui kerran viikossa kovalle koetukselle, enkä todellakaan kyennyt pitämään tyttömäisiä kikatuskohtauksia kurissa. Oli hetkiä, jolloin tosissani harkitsin jakson pistämistä pauselle ja jonkin sortin kierimistuokion pitämistä.
Toki TV-version animaatiolaatu oli selvästi OVA-versiota karumpaa katseltavaa qualityframeineen, mutta se onnistui silti pitämään yleis-rauhallisen tunnelman liki samalla tasolla. Juonelliselta anniltaan sarja on tietenkin hieman kyseenalainen, mutta kukapa näitä juonen takia ylipäätään katsoo? Olinkin erittäin hämmentynyt, kun sekaan saatiin kuitenkin ujutettua filleriarkki^[?] Momonekosta. Onko tämä mahdollista minäenedes...
Tämä sarja tulee ikuisesti elämään sydämessäni, OVA-siskonsa kanssa omassa pinkin pörröisessä lokerossaan.

Mashiroiro Symphony -The color of lovers-


Samaa sontaa joka kaudella

Toinen syyskauden tuotos, josta puhuttiin aivan liian vähän. Tiedän, tiedän – "Geneeristä haaremipaskaa, ne on kaikki samanlaisia uliuliuli!" Olinhan itsekin aluksi tätä mieltä, jossain määrin olen edelleen tätä mieltä.
MashiFonista löytyy kuitenkin tiettyjä positiivisia piirteitä, muihin lähimenneisyyden erogeadaptaatioihin nähden. Henkilökohtaisten "siinä kaikilla on niin Mukavaa"-asennoitumisten lisäksi.
Yksi näistä on irtautuminen epämääräisestä yleisreittiadaptaatiosta, joita on esiintynyt VN-sovituksissa jo aivan liikaa. Ranobeista puhumattakaan. MashiFoni onnistuu luomaan "tämä on taas näitä, kaikki kusessa päähenkilöön eikä sarja päädy mihinkään fiksuun ratkaisuun"-asetelman, joka kuitenkin heitettään roskakoriin aivan loppumetreillä. Jostain syystä tällaiset haaremisarjat, joissa päähenkilö konkreettisesti valitsee yhden tytöistä kullanmussukakseen tuntuvat käyvän yhä harvinaisemmiksi.
"Reittivalinnan" yllätyksellisyyttä lisäsi mukavasti myös leikittely openingin ja endingin hahmopainotuksilla, jotka viestivät lähinnä Airin asemasta pääsankarittarena. Kliseiden käyttöä katsojaa vastaan?
Ja hitto, mentiinhän tässä sarjassa sänkyynkin asti!
Onnistunut käänne oli onnistunut, vaikka tulikin ehkä vähän turhankin tyhjästä. Itsellähän oli tsunderiudessaan failanneen Sanan puolesta paha mieli kokonaiset kaksi viikkoa, lähinnä koska en todellakaan ollut osannut valmistautua massiiviseen itkukohtaukseen.
Päällimmäisenä sarjasta jäi kuitenkin mieleen pettymys, kun viimeinen jakso käänsi draaman tylysti perseelleen epämääräisellä Pannya-chan-itkemisarkilla.
-Sanoin, että lopetus oli sen verran haparoivaa, että sarja ei ole tervetullut kauden parhaimmiston joukkoon, kertoo sarjaa viikottain seurannut Pilperi.

Tos on se Pannya-chan

Ben-to

Ale-einekset - vakavaa liiketoimintaa.

Ben-to oli varsin raikas uutuus, ainakin ideansa ja oopperaBGM:nsä puolesta. Kuitenkin sarjasta jäi enemmän tai vähemmän ristiriitaiset fiilikset, mikä johtunee lähinnä jokaisen juoniarkin jäämisestä kevyeksi pintaraapaisuksi. Ei niitä tietenkään miksikään vakaviksi kokonaisuuksiksi ollu tarkoitettukaan, kuten sarjaa ylipäätänsä, mutta niistä jäi silti uupumaan jotain oleellista ja kaikki jäi kovin irralliseksi. Toisaalta omalla listallani sarja ansaitsi sen verran reilut lisäpojot huumorillaan, Yuuki Aoilla ja mahtavilla taustamusiikeillaan, että annan tällaiset "pikkuviat" anteeksi.
Mahdollista jatkokautta innolla odotellessa.

Boku ha tomodachi ga sukunai

Saten 3.0 vai 肉 vai miten se meni

En ihan hahmota, miksi tästä puhuttiin niin paljon, saati niin positiivisessa valossa. Tämähän oli nimittäin aivan järseää kuraa, muutenkin kuin mangaversioon verrattuna. ~~Saten~~ Senafagit vielä ymmärrän, mutta ei tästä silläkään hyvää saa. Aivan liikaa qualityä, köykäistä draamailua, koykäistä komediaa ja köykäistä sitä-sun-tätä. Manga sentään on hauska ja siinä on vältetty suurin osa failaavasta draamailusta. Huhupuheiden mukaan animeversio on mangaan nähden lähempänä alkuperäisteosta, mutta tiedä häntä. Ei se siitä sen parmpaa itsenäistä teosta tee.
Löytyihän tästä joitakin hyviäkin ideoita mm. sosiaalisista paineista ja hahmokulttuurin nykytilalle irvailusta, mutta tämä kaikki jätetään raivostuttavalla tavalla puolitiehen ja kaiken qualityn alle.
Jatkan kuitenkin huoletta mangasta nauttimista, nelospokkari lähti tänään postiin. Mutta jos kehtaavat jatkokausia tehdä, taidan jättää ne suosiolla väliin. Never a gain.

Fate/Zero

Iskandar time every time

Sarja, joka iski kauden tarjonnasta koviten. Urobuchi Gen alkuperäisenä kirjoittajana, Ufotable studiona, Kajiuran BGM... Ennemminkin olisin ihmetellyt, jos tämä ei olisi ollut hyvä! Pidän erityisesti siitä, kuinka sarja toimii dialogipainotteisuudestaan huolimatta (vai sen ansiosta? hmmm): seasta löytyy pitkiä kohtauksia puhuvista päistä, mutta keskustelun kuljetus on riittävän sujuvaa mielenkiinnon ylläpitämiseen. Se on jo jotain hienoa.
Ei siten, etteikö sarjasta löytyisi myös näyttävyyttä. Ufotable nimittäin hoitaa hommansa kunnialla ja tasapainottaa animoinnin ns. fiksusti: dialogikohtauksien freimien kuvanlaadussa on varaa tinkiä ja lyödä toimintakohtauksen kuvittamiseen rahaa näidenkin edestä. Toimiva taktiikka, etenkin kun lopputulos tosiaan näyttää hyvältä kun se on tarkoitettu näyttämään hyvältä.
Ensimmäinen kausi katkesi ehkä hieman...erikoiseen kohtaan, mutta tämä annettakoon anteeksi "suuren suunnitelman" vuoksi. Jotain tämän suuntaista osasi jo odottaa, kun sarjan tiesi ilmestyvän kahtena erillisenä kautena. Eri asia onkin sitten kausien välisen ajan pituus: reilussa kolmessa kuukaudessa kun ehtii helposti unohtaa yhtä sun toista oleellista. Toivottavasti tietävät, mitä tekevät.

Yleisesti ottaen kauden uutuussarjojen tarjonta oli mielestäni varsin viehättävää, ainakin niiltä osin mitä en dropannut pariin ensimmäiseen jaksoon. Ehkä on jossain määrin kyseenalaista sanoa "tykkäsin tästä kaudesta, droppasin vain kahdeksan ja katsoin loppuun seitsemän sarjaa!", mutta minkäs teet. Omalla skaalalla suhdeluku on kuitenkin kohtalainen, aika ja kärsivällisyys kun ei yksinkertaisesti aina riitä kaikkeen. Kuinka yllättävää.
Näiden ohella listalla toki kummitteli jokunen jatkokausi, sekä muutama pidempi sarja. Antaa näiden kuitenkin olla omassa rauhassaan, ainakin toistaiseksi.

EvoLimit - Koettelemassa ihmisyyden rajoja, jo vuodesta 21XX

2011-12-23T09:29:00.000+02:00

Punainen autiomaa levittäytyy silminkantamattomiin. Puristat kätesi nyrkkiin ja valmistaudut viimeiseen koettelemukseen, voimien mittelöön tulta ja tulikiveä syöksevän luonnonvoiman kanssa. Marsin siirtokunnasta on hengissä enää kaksi, tuntuu ettei ole enää mitään menetettävää...

Näillä tunnelmilla alkaa Propellerin visual novel Evolimit (2010), eeppinen scifi-toimintasukellus 2100-luvun Marsin siirtokuntaan. Seikkailun kulusta vastaa käsikirjoittaja Higashide Yuuichirou, joka tunnetaan parhaiten käännetäyteläisten toimintatarinoiden kirjoittajana. Muun muassa Ayakashibito ja Bullet Butlers ovat hänen käsialaansa – ei siten että olisin näitä vielä lukenut, mutta internetissä pyörii villejä huhuja ja VNDB-pistegraafit puhuvat.

Pelin tapahtumat sijoittuvat Marsilaiseen Forsythin kaupunkiin, joka pyörii kokonaan opiskelijavoimin. Kaikki Marsin koulutus on tiivistetty yhdeksi kaupungiksi, jossa lapset viettävät kouluvuotensa oppien kouluaineiden ohella elämää ja yhteiskunnan jäsenenä toimimista. Kaupungilla on oma armeija, valvontaviranomaiset ja infran ylläpitäjät, jotka kaikki toimivat koulujen kerhojen voimin.
Itse tarina alkaa muistinmenetysarkilla: päähenkilö Shiranui Yoshikazu on ongittu sadan vuoden syväjäästä yhdessä Ichijou Shizukun kanssa, eikä kumpikaan muista mitään mistään. Yleissivistys ja maalaisjärki ovat kuitenkin tallella ja pian he huomaavat maailman muuttuneen sadassa vuodessa selvästi: ihmiskunta on "patch"-kivien avulla saanut käyttöönsä yli-inhimilliset voimat, sanan monessa merkityksessä. Jokainen kykenee esimerkiksi juoksemaan sata metriä kahteen sekuntiin, kun joidenkin ei edes tarvitse juosta teleporttikyvyn ansiosta. Samalla kaikkien koneiden käytöstä on luovuttu, sillä nämä kääntyivät mystisesti ihmisiä vastaan noin sata vuotta takaperin, yhä taistellen. Kaikelle tekniselle on kehitetty patchilla toimiva vastine, kelloista aina jääkaappeihin asti. Mielenkiintoisena kirjoituskämminä Forsythin kaupungilla on kuitenkin oma sähköverkko, hmm?
Ennen pitkää muisti kuitenkin palautuu ja selviää, että Shizuku ja Shiranui ovat Marsin ensimmäisen, tuntemattomista syistä tuhoutuneen siirtokunnan asukkaita. Palautuneista muistosta kuitenkin puuttuu kaikki tuhoutumiseen liittyvä, joten toverukset päättävät ruveta selvittämään asiaa.
Shiranui ja Shizuku eivät kuitenkaan ole ainoita heränneitä, vaan kuvioihin putkahtelee tuttuja naamoja sadan vuoden takaa...

Rakenteeltaan tarina etenee reitti reitiltä -tyylisesti unlockausperiaatteella: kun on pelannut n (n∊[0,2]) hahmoreittiä läpi, on seuraavalla pelikerralla valittavissa n+1 hahmoreittiä. Tämä mahdollistaa koko pelin kattavan, yhtenäisen juonikuvion jolla on selkeä alku ja loppu. Samalla vältetään perinteiset "en tiedä mistä reitin X kohtauksessa puhutaan, koska olisi pitänyt ensin pelata reitti Y"-tyyppiset kämmäykset, aiempien reittien arvoitusten silti ratketessa pikku hiljaa.
Käytännössähän juonen eteneminen reitti reitiltä tarkoittaa sitä, että jokainen reitti on jonkin verran edeltäjäänsä Eeppisempi.


Kutakuinkin näin. Vasemmalta oikealle: Takaboshi Kazuna, Lidia von Erhart ja Ichijou Shizuku.

Kantava idea on jokaisella tarinalla kutakuinkin sama: Shizukun ja Shiranuin ohella unesta herää viiden hengen tiimi, joista jokainen edustaa yhtä Maan katastrofeista. Maanjäristys, tulivuori, lumivyöry, tornado ja sarjamurhaaja – katastrofin käsitettä on sovellettu melko vapaasti. Katastrofien päämääränä on "ihmiskunnan koetteleminen": koska Marsin luonnonkatastrofit rajoittuvat käytännössä tornadoihin ja hiekkamyrsyihin, on jonkun pakko tuoda loputkin tavallisen tallaajan elämään ja testattava ihmiskunnan kestävyyttä. Loogista, eikö vain? Sitten on tietenkin sarjamurhaaja joka haluaa vain tappaa, mutta se onkin eri tarina se!


Kokoro ja palavat DNA-portaat

Vastuksena näille toimii ääninäytelty(!) päähenkilömme Shiranui, jolla on mielenkiintoinen kyky hypätä ihmisen evoluutiossa seuraavalle tasolle tiukan paikan tullessa vastaan. Tämä tapahtuu nousemalla palavaa DNA-portaikkoa, joka sijaitsee tämän omissa mielikuvitusmaailmoissa. Samassa tilassa pyörii mm. loli, joka on Shiranuin sydämen personifikaatio ja joka tarjoaa kahvia sekä juttuseuraa aina öisin unien maailmassa...
Shiranui nyt oikeasti. Mitä olet ottanut? Mitä ikinä se onkaan, olet ottanut sitä liikaa.

Jokainen reitti pyörii selvästi erilaisten teemojen ja "filosofisten" kysymyksien äärellä, mikä luo mukavia eroavaisuuksia joka pelikerralle. Tämä kulkee toki käsi kädessä sen kanssa, että jokainen reitti on tapahtumakulultaan täysin erilainen. Puuduttavaa toistoa ei todellakaan pääse syntymään, ellei lue johdatuschaptereita joka kerta uudelleen. Reittien eroavaisuudet putkahtavat esiin aivan yllättävissä paikoissa, eikä mikään tapahdu tämän pisteen jälkeen kuten edellisellä reitillä.

Takaboshi Kazuna työnsä ääressä

Takaboshi Kazunan reitin keskeisinpänä tematiikkana on vallanpitäjän asema ihmisenä ja yksityiselämän suhde vastuutehtäviin. Kazuna on Forsythin pormestari, joka tekee töitä kaupungin eteen kirjaimellisesti ympäri vuorokauden: tältä nimittäin puuttuu kyky nukkua. Kazuna on kansalaisten keskuudessa rakastettu persoona juuri läsnäolonsa ja avoimuutensa vuoksi, mutta osittain myös epäreilun vahvan psykokinesiansa vuoksi. Kerrostalon nosto taivaalle luonnistuu pelkällä käden heilautuksella.
Ongelmia kuitenkin syntyy Kazunan tehdessä päätöksiä, jotka ovat fiksuja ja kaikille edullisia, mutta vastoin vallitsevia yhteiskuntanormeja. Samalla yksityiselämässä sattuu pyörimään Sydämen Valittu=Shiranui-kun, joten niskaan satelee perättömiä syytöksiä jääviydestä ja yksittäisen kansalaisen erityiskohtelusta. Jossain määrin herää toki kysymys, miksi 25000 asukkaan kaupungin päätösvalta on yhdellä toimijalla eikä esimerkiksi neuvosto tai vastaavalla.

Gates of Babylon much?

Kazunan reitin jälkeen pelattavaksi vapautuu kaupungin opiskelija-armeijan päällikön Lidia von Erhartin reitti, jonka juonesta puhuminen olisi tanssimista spoilereiden miinakentällä.
Hahmona Lidia kuitenkin on sankarittarista mielenkiintoisin, vähintäänkin voimansa puolesta: hän kykenee luomaan teknistä kalustoa tyhjästä, pääasiassa ison kaliberin tuliaseita ja suihkumoottoreita. Muiden voimat vaikuttavat kovin...TYLSILTÄ suhteessa raakaan tulivoimaan! Spoileririkkaimpana reittinä Lidian tarina samalla dramaattisin ja surullisin.
Reittinä henkilökohtainen suosikkini.

Broes before hoes eiku-

Ichijou Shizukun reitti puolestaan on siitä mielenkiintoinen, että sen keskeisin anti tuntuu olevan ruusuisella romanssipuolella, liikuttavassa tarinassa vuosikausien friend zonen purkamisesta. Shizuku edustaa niin sanottua GAR-moea, vahvaa hahmoa joka tykkää mitellä voimiaan miehekkäiden miesten kanssa eikä todellakaan jää tässä alakynteen. Romanssipuoli on toteutettu hyvin, eikä tämä onneksi sulje pois päättömän hienoja taistelukohtauksia, päinvastoin! Loppua kohden Shizukun reitti vei eeppisyyden käsitteen aivan naurettaviin sfääreihin. Meinasin ruveta itkemään hahmojen voimatasojen paukkuessa (minispoil)INTERGALAKTISILLA TASOILLA(/spoil)

Sinänsä on harmi, että Kazunan asema jäi pelkäksi lämmiketarinaksi kahdelle seuraavalle reitille. Sekä reitin tematiikka että hahmo itse tuntuivat varsin mitäänsanomattomilta, ainakin jos vertaa kahteen myöhempään tarinaan.
Mielenkiintoisena ominaisuutena myös reittikohtaisten endingien määrä kasvaa sitä mukaa, kun peli etenee. Tässäkin suhteessa Kazuna jää alakynteen vaivaisella kahden endingin tarjonnallaan.
Toisaalta Kazunan reitti toimii kevyempänä starttitarinana oikein hyvin: keskeiset juonikuviot ja hahmojen väliset suhteet tuodaan selvästi esiin myöhempiä reittejä varten, eikä eeppisyyskään räjähdä naamalle täysin yllättäen.
Juonenkuljetuksesta jäi kuitenkin ainakin yksi asia painamaan mieltä. Asia, joka toistui joka ikisellä reitillä hyvin pitkälti samassa formaatissa.
Romanssipuolelle lyöty painoarvo.

>Pelaa eroge
>valita romantiikasta

En nyt väitä, että tämä puoli olisi toteutettu tarinoissa jotenkin harvinaisen huonosti. Väitän vain, että tämä puoli tarinoista on syöpä, joka pitää VN-teollisuuden pystyssä. Ikävä kyllä.
Höttöinen romanssi vain tuntuu kovin irralliselta, eritoten tämän tyyppisessä toimintapläjäyksessä. Käsikirjoituksellisestikin tuntui, kuin aihetta olisi lähestytty lähinnä asenteella "lyödään tähän väliin nämä pakolliset H-kohtaukset, niin eivät jää kummittelemaan minnekään myöhemmäs juonen keskelle."
Toki myönnän, että romanssin kautta tiettyjen juonenkäänteiden toteuttaminen on yksinkertaisesti helpompaa: päähenkilö voidaan laittaa tekemään melkein mitä tahansa, argumentiksi riittää rakkaan kullan hätä. Mutta tälle uhrattu teksti- ja aikamäärä tuntuu kovin kohtuuttomalta yhdessä kaiken ihme "koulussa on hauska ahdistella tyttöjä ja saada tsukkomista"-komedian kanssa.

Onneksi tämä on loppupeleissä vain pieni paha suhteessa kaikkeen siihen hyvään, mitä EvoLimit tarjoaa. Eeppisten, jännittävien ja yllätyksellisten taistelukohtauksien lisäksi pidän erityisesti siitä, kuinka teos herättää "ihan oikeita" kysymyksiä ja pistää ajattelemaan. Edes vähän. Suurin osa aiheista on niin sanottuja "loldiippejä", mutta sekin on jo keskivertoa moegeta parempi saavutus.

Koko pelin kantavana kysymyksenä on – nimen mukaisesti – ihmisen suhde evoluutioon. Teos vertaa itseään hyvinkin suoraan Hitchcockin elokuvaan Avaruusseikkailu 2001: siinä missä Avaruusseikkailussa apinat saavat monoliitin kautta älyn, saa ihmiskunta patchattua itselleen fyysisen voiman. Mitä jää jäljelle? Mihin suuntaan enää kehittyä? Kysymyksenasettelu on ehkä hieman kaukaa haettu, mutta herättää miettimään teknologian vaikutusta ihmisen evolutiiviseen kehittymiseen. Tai vähintään herättää hämmästelemään ihmispopulaation rakennetta ja toimintatapoja.
"Uliuli luonnonvalinta ei toteudu, otetaan peliin viisi supervoimilla varustettua Pekka-Eric Auvista the VN" etc.
Evolutiiviselle kysymykselle itse asiassa annettiin tarinassa vastaus, mutta se oli melko..."vapaasti tulkittu" ja tieteellisesti jossain määrin kyseenalainen. Toisaalta mitä odotin toimintatarinalta? (spoiler)Ihmisen evoluution päätepiste on SYNTYÄ UUDEKSI UNIVERSUMIKSI!(/spoiler)
Tämän lisäksi mukana pyöri jonkin verran ajatuksia ihmisen ja koneen suhteesta, tietoisuuden käsitteestä ja jopa Gaia-teoriasta, joskin sekin varsin vapaasti tulkittuna.

Toinen asia, mistä liikutuin pelissä, oli taustatyön määrä. Kirjoittaja on selvästi jaksanut kaivaa Marsista olennaisimmat tiedot, vaikka se jäisikin lähinnä wikipedia-artikkelin tasolle. Sekin on jo jotain. Mukaan on jaksettu ottaa vuorokauden sekä vuoden kiertorytmi suhteessa koulunkäyntiin, eri pallonpuoliskojen vallitsevat sääolot ja ihan oikeaa Marsin karttaakin on uskallettu käyttää!


Marsin kartta Evolimitissä. Huomaa, kuinka Chryse Planitia on erehdyksessä sijoitettu Terra Sabaean kohdalle!

Tekstissä oli pitkin tarinaa sotkettu niin paljon fatkaa, fiktiota ja tarustoja, etten aina ollut varma mihin uskoa. En itsekään ole aivan varma, kuinka paljon aikaa käytin tarkistaakseni Hemingwayn sijainnin Marsissa tai Brachtin evoluutioteorian selvittämiseen, ihan vain todetakseni molempien olevan hatusta vedettyjä.
Onneksi minkään tiedon etsiminen ei ole ikinä turhaa, samalla törmää yhteen sun toiseen faktaan! Opinpahan pelin aikana ainakin paljon uutta Marsista ja antiikin Kreikan mytologiasta, jes!

EvoLimit on kokonaisuutena vähintään tutustumisen arvoinen teos, ainakin jos kaipaa tiukkaa toimintaa scifistisessä miljöössä. Tarina kärsii paikoin kouluhengailusta ja ikuisiksi ajoiksi loppuunkulutetusta irstailu-nyrkkitsukkomi -huumorista, mutta jää loppupeleissä vahvasti voiton puolelle toimintakohtaustensa ja yllättävien käänteidensä ansiosta.
Ei tätä vakavana filosofisena pohdintana pidä todellakaan ottaa, monessa kohtaa on lyöty sen verran pahasti yli. Se ei silti merkitse, etteikö eeppisestä voimasta voisi nauttia TTGL-tyyliin.
Suosittelen.

Lyön tähän loppuun vielä Lidian taistelemassa Tulivuori-Auvista vastaan koska epic ja aloituspostaus.